Käyn Herran tietä mä uskollisesti

Kun olin vierailemassa Nashvillen temppelissä Tennesseessä temppelikatselmusta varten, osana tätä toimeksiantoa minulla oli etuoikeus kiertää läpi tämä kaunis Herran huone. Minuun teki erityisen vaikutuksen Mary Wanlassin maalaus nimeltä Eteenpäin, joka oli temppelinemännän toimiston seinällä.

Maalauksen taustalla on tämä kertomus:

”Vuonna 1862 Missourissa 14-vuotias Mary Wanlass lupasi kuolevalle äitipuolelleen huolehtia siitä, että hänen vammautunut isänsä ja neljä paljon nuorempaa sisarustaan pääsisivät kaikki Ison Suolajärven laaksoon. Mary ajoi härkien ja lypsylehmien vetämiä vankkureita, joissa hänen isänsä [oli vuoteenomana, ja] hän huolehti – – sisaruksistaan. Jokaisen päivän matkan jälkeen hän ruokki perheensä keräämällä syötäväksi kelpaavia kasveja, kukkia ja marjoja. Hänen ainoana suunnannäyttäjänään oli hänen saamansa ohje jatkaa matkaa länteen, ’kunnes pilvet muuttuisivat vuoriksi’.

He saapuivat Utahin laaksoon syyskuussa matkattuaan koko kevään ja kesän. Hänen isänsä kuoli pian sen jälkeen kun perhe oli asettunut Utahin piirikuntaan, jossa Mary myöhemmin solmi avioliiton ja kasvatti [oman] perheen.”

Tämä on ihmeellinen kertomus 14-vuotiaan nuoren naisen uskosta ja vahvuudesta, ja se voi auttaa meitä jokaista tänä päivänä ”jatkamaan vain eteenpäin”.

”Jatka vain eteenpäin” – tai vapaasti käännettynä äidinkielelleni hollanniksi Gewoon doorgaan – on myös äitini ja isäni elinikäinen motto.

Vanhempani ja appivanhempani ovat sukumme pioneereja. He ovat ylittäneet omat ”tasankonsa” aivan kuten kaikki ne, joita joka päivä tulee kirkkoon, Herran laumaan. Heidän kertomuksensa eivät liity härkiin ja vankkureihin, mutta niillä on sama vaikutus tuleviin sukupolviin.

Vanhempani ottivat evankeliumin vastaan ja menivät kasteelle ollessaan nuoria aikuisia. Kummallakin vanhemmistani oli vaikea lapsuus. Isäni varttui Jaavan saarella Indonesiassa. Toisen maailmansodan aikana hänet erotettiin väkisin perheestään ja sijoitettiin keskitysleirille, missä hän kärsi sanoin kuvaamattomia vaikeuksia nuorella iällä.

Äitini varttui rikkinäisessä kodissa ja kärsi lisäksi nälästä ja toisen maailmansodan aiheuttamista koettelemuksista. Toisinaan hänen täytyi jopa turvautua tulppaanin sipulien syömiseen. Isänsä tekojen ja niitä seuranneen avioeron vuoksi äitini oli joskus vaikea nähdä taivaallinen Isä rakastavana Isänä.

Vanhempani tapasivat eräässä kirkon toiminnassa, ja pian sen jälkeen he päättivät solmia avioliiton ja tulla sinetöidyksi Bernin temppelissä Sveitsissä. Kun he odottelivat rautatieasemalla käytettyään viimeiset vähäisistä säästöistään temppelimatkaa varten, he miettivät, miten he tulisivat toimeen, mutta olivat varmoja siitä, että kaikki järjestyisi. Ja kaikki järjestyi!

He alkoivat kasvattaa perhettään hyvin vaatimattomassa, yhden huoneen ullakkohuoneistossa Amsterdamin sydämessä. Kun he olivat useiden vuosien ajan pesseet vaatteensa käsin, he olivat viimein säästäneet tarpeeksi rahaa pesukoneen hankkimiseen. Juuri ennen kuin he aikoivat tehdä ostoksen, piispa kävi heidän luonaan pyytäen lahjoitusta seurakuntakeskuksen rakentamiseksi Amsterdamiin. He päättivät antaa kaiken, mitä olivat säästäneet pesukoneeseen, ja jatkoivat pyykin pesemistä käsin.

Perheenä kävimme läpi vaikeuksia aivan kuten muutkin perheet. Ne ovat vain tehneet meistä vahvempia ja syventäneet uskoamme Herraan Jeesukseen Kristukseen, aivan kuten oli Alman kohdalla, joka kertoi pojalleen Helamanille saaneensa ”tukea kaikenlaisissa koettelemuksissa ja vastoinkäymisissä”, koska hän oli turvannut Herraan Jeesukseen Kristukseen.

Kuinka näistä kahdesta, jotka kokivat niin monia koettelemuksia nuoruusvuosinaan, tuli kaikkein parhaat vanhemmat, mitä voisin koskaan toivoa? Vastaus on yksinkertainen: he ottivat evankeliumin vastaan täysin ja elävät liittojensa mukaisesti vielä tänäkin päivänä!

Yli 65 avioliittovuoden jälkeen äitini, joka sairastui Alzheimerin tautiin, kuoli helmikuussa. Isäni, joka on 92-vuotias ja asuu yhä kotona, kävi äitini luona niin usein kuin pystyi, kunnes tämä kuoli. Jokin aika sitten hän mainitsi nuoremmille sisaruksilleni, että kauheat kokemukset leirillä Indonesiassa toisen maailmansodan aikana olivat valmistaneet häntä huolehtimaan kärsivällisesti vaimostaan niin monien vuosien ajan, kun tämä sairastui ja heikkeni tämän kauhean taudin vuoksi, ja myös kohtaamaan sen kohtalokkaan päivän, jolloin hänen oli uskottava vaimonsa perushoito muille eikä hän voinut olla enää vaimonsa vierellä. Heidän mottonaan on ollut ja on edelleen ”Jatka vain eteenpäin”, ja heillä on täydellinen toivo Kristuksessa siitä, että heidät herätetään viimeisenä päivänä ja he saavat asua Hänen kanssaan kirkkaudessa ikuisesti.

Heidän uskonsa ja todistuksensa ovat kantavana voimana heidän jälkeensä tuleville sukupolville.

Kylässä, jossa vaimoni varttui, hänen vanhempansa, jotka olivat hyviä kirkossa käyviä ihmisiä, ottivat vastaan evankeliumin nuorena avioparina. Vaimoni oli heidän kaksivuotias tyttärensä ja siihen aikaan ainoa lapsensa. Heidän päätöksensä liittyä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseniksi vaikutti suuresti heidän elämäänsä, kun kyläläiset ja heidän sukunsa alkoivat karttaa heitä. Tarvittiin useita vuosia, rakastavia viestejä sukulaisille ja palvelua yhteisölle, ennen kuin heidät lopulta hyväksyttiin.

Kerran kun vaimoni isä palveli piispana, häntä syytettiin väärin perustein jostakin ja hänet vapautettiin välittömästi tehtävästään. Anoppini oli niin loukkaantunut, että hän kysyi mieheltään, pitäisikö heidän enää jatkaa kirkossa käymistä. Appeni vastasi, että tietenkin he kävisivät edelleen kirkossa, koska tämä ei ole ihmisten kirkko vaan tämä on Jeesuksen Kristuksen kirkko.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin totuus tuli ilmi ja anteeksipyyntöjä esitettiin. Se, mikä olisi voinut olla heidän murtumispisteensä, vain lisäsi heidän vahvuuttaan ja vakaumustaan.

Miksi jotkut meistä pitävät itsestäänselvyytenä vanhempiemme uskoa ja todistusta, kun nämä ovat pysyneet uskollisina kaikkien vaikeuksiensa läpi? Luulemmeko, ettei heillä ole selkeää ymmärrystä asioista? Heitä ei ole eksytetty eikä eksytetä! Heillä on vain ollut liian monia kokemuksia Hengen kanssa, ja profeetta Josephin tavoin he pystyvät sanomaan: ”Tiesin sen, – – enkä voinut sitä kieltää.”

Eikö Lasten laulukirjan laulu Helamanin sotajoukosta olekin suurenmoinen?

Vaikka näin ei ehkä olisikaan – kuten äitini koki lapsena – teistä voi tulla niitä hyviä vanhempia, jotka rakastavat Herraa ja ovat vanhurskaana esimerkkinä muille.

Tunnemmeko me, että tämä on ehdottomasti totta, kun laulamme siitä? Tunnetteko te, että ”meitä, niin kuin kirjoitti Helaman, äitimme opettivat” ja että ”kun eespäin käymme, Jumalan sanan kaikk kansat kuulevat”? Olen tuntenut sen todella monta kertaa, kun olen laulanut tätä laulua useissa FSY-tilaisuuksissa ja muissa nuorten kokoontumisissa.

Tai mitä tunnemme, kun laulamme laulua ”Voiko milloinkaan nuoremme”?

Te, jotka kuulutte nousevaan sukupolveen – olittepa missä tahansa tai millaisessa tilanteessa tahansa – pyydän teitä oppimaan ja saamaan voimaa teitä ennen eläneiden ihmisten uskosta ja todistuksesta. Se auttaa teitä ymmärtämään, että todistuksen saaminen tai kasvattaminen edellyttää uhrauksia ja että ”uhria seuraa aina siunaus Herran”.

Kun ajattelette uhrausta, joka todella siunaa elämäänne, miettikää rakkaan profeettamme, presidentti Russell M. Nelsonin, esittämää kutsua, kun hän pyysi ”jokaista kelvollista, kykenevää nuorta miestä valmistautumaan lähetystyöhön ja palvelemaan lähetystyössä. Myöhempien aikojen pyhiin kuuluville nuorille miehille lähetystyöpalvelu on pappeusvastuu. – –

Myös – – nuorille ja kykeneville sisarille lähetystyö on voimallinen mutta valinnainen mahdollisuus.”

Sinut voidaan kutsua palvelulähetyssaarnaajaksi tai opetuslähetyssaarnaajaksi. Kummankinlaiset lähetyssaarnaajat edistävät samaa tavoitetta tuoda sieluja Kristuksen luo, kumpikin omalla ainutlaatuisella ja voimallisella tavallaan.

Kummankinlaisessa palvelutyössä te osoitatte Herralle, että rakastatte Häntä ja haluatte oppia tuntemaan Hänet paremmin. Muistakaa: ”Sillä kuinka ihminen tuntee isännän, jota hän ei ole palvellut ja joka on hänelle vieras ja on kaukana hänen sydämensä ajatuksista ja aikeista?”

Meidän kaikkien, olimmepa evankeliumin ensimmäinen tai viides sukupolvi, tulee kysyä itseltämme: Mitä kertomuksia uskosta, vahvuudesta ja selestisestä sitoutumisesta minä välitän seuraavalle sukupolvelle?

Jatkakaamme kaikki pyrkimyksiämme oppia tuntemaan Vapahtajamme Jeesus Kristus paremmin ja tehdä Hänestä elämämme keskipiste. Hän on kallio, jolle meidän täytyy rakentaa, niin että kun ajat käyvät vaikeiksi, me pystymme pysymään lujina.

Päättäkäämme siis – ”Käyn Herran tietä mä uskollisesti, Kestän kuin pyhät ennenkin kesti. Käskyillesi, oi Herrani, uskollinen olen iäti.” Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.