Jeesuksen Kristuksen sovitus tarjoaa lopullisen pelastuksen

Jeesuksen Kristuksen sovitus tarjoaa lopullisen pelastuksen niistä koettelemuksista, joita kohtaamme tässä elämässä. Presidentti Russell M. Nelson antoi minulle tehtävän vihkiä Casperin temppelin Wyomingissa Yhdysvalloissa viime vuoden lopulla. Se oli syvällinen, tunteikas ja hengellinen kokemus. Se toi selkeästi esiin temppelien roolin Jumalan lasten pelastamisessa Vapahtajan sovituksen kautta.

Casperin temppelipiirin vaarnojen alueeseen Wyomingissa sisältyy osa kulkureitistä, jota myöhempien aikojen pyhien pioneerit käyttivät vuosina 1847–1868. Valmistautuessani temppelin vihkimistilaisuuteen luin jälleen historiatietoja reitistä, joka kulki Plattejoen vieritse lähellä Casperia ja jatkui Salt Lake Cityyn. Reitti oli ollut satojentuhansien länteen matkanneiden siirtolaisten kulkureittinä. Päähuomioni kohdistui niihin yli 60 000:een myöhempien aikojen pyhien pioneeriin, jotka kulkivat tuota reittiä.

Useimmat pioneereistamme tulivat vankkureilla, mutta noin 3 000 kulki matkan kymmenessä käsikärrykomppaniassa. Kahdeksan näistä käsikärrykomppanioista suoritti tämän valtavan vaelluksen huomattavan menestyksekkäästi, ja vain harvoja kuoli matkan aikana. Poikkeuksena olivat Willien ja Martinin käsikärrykomppaniat vuonna 1856.

Kävin läpi Willien ja Martinin käsikärrykomppanioiden kertomuksia siitä lähtien, kun hirveät sääolosuhteet alkoivat. Tulin hyvin tietoiseksi haasteista, joita he kohtasivat ylittäessään Sweetwaterjoen, Martin’s Coven, Rocky Ridgen ja Rock Creek Hollow’n.

Myrskyjen välissä, Albin Veselka

En ollut käynyt sisällä Casperin temppelissä ennen sen vihkimistä. Kun astuin aulaan, huomioni kiinnittyi heti alkuperäisteokseen, käsikärrymaalaukseen nimeltä Myrskyjen välissä. Maalauksen tarkoituksena ei selvästikään ollut kuvata tapahtuneita murhenäytelmiä. Kun katselin maalausta, ajattelin: ”Tämä maalaus on todenmukainen. Suurin osa käsikärrypioneereista ei kokenut murhenäytelmiä.” En voinut olla tuntematta, että tämä on kuin elämä yleensä. Toisinaan olemme myrskyjen välissä ja toisinaan pilvien ja auringonpaisteen välissä.

Taivaan portti, Jim Wilcox

Kun käännyin katsomaan toisella seinällä olevaa alkuperäisteosta nimeltä Taivaan portti, käsitin, että tämä kaunis kesäinen maalaus paikasta nimeltä ”Paholaisen portti” tyynen ja kirkasvetisen Sweetwaterjoen virratessa sen läpi tuo esiin Herran luomakunnan kauneuden – ei pelkästään haasteita, joita pioneerit kohtasivat tuona kauheana talvikautena.

Sitten katsoin eteenpäin suosituspöydän taakse ja näin kauniin maalauksen Vapahtajasta. Tämä herätti välittömästi pakahduttavia kiitollisuuden tunteita. Suuren kauneuden maailmassa on myös valtavia haasteita. Kun käännymme Jeesuksen Kristuksen, maailman Vapahtajan, puoleen, niin sovitustyönsä kautta Hän pelastaa meidät elämän myrskyistä Isän suunnitelman mukaisesti.

Minulle aula oli täydellistä valmistautumista temppelin toimitushuoneisiin, joissa voimme vastaanottaa korotuksen toimitukset, solmia pyhiä liittoja sekä täysin hyväksyä ja kokea Vapahtajan sovituksen siunaukset. Isän onnensuunnitelman perustana on Vapahtajan aikaansaama sovittava pelastaminen.

Pioneerikokemus tarjoaa myöhempien aikojen pyhille ainutlaatuisen historiallisen perinteen ja voimallisen yhteisen hengellisen perinnön. Joillakin vaellus oli kestänyt vuosia siitä lähtien, kun heidät oli ajettu väkisin pois sekä Missourista että Nauvoosta. Toisten kohdalla se alkoi sen jälkeen, kun presidentti Brigham Young oli ilmoittanut käsikärrysuunnitelmasta, jonka tarkoituksena oli tehdä länteen muutto edullisemmaksi. Käsikärryt maksoivat paljon vähemmän kuin vankkurit ja härät.

Eräs lähetyssaarnaaja Englannissa, Millen Atwood, sanoi, että kun käsikärrysuunnitelmasta ilmoitettiin, ”tieto levisi kuin tuli kuivassa olkipellossa, ja köyhien pyhien sydän hypähti ilosta ja riemusta”. Monet olivat ”rukoilleet ja paastonneet päivä toisensa jälkeen ja yö toisensa jälkeen, että heillä olisi etuoikeus liittyä veljiensä ja sisartensa joukkoon vuorilla”.

Useimmat käsikärryin matkanneet pyhät kokivat vastoinkäymisiä mutta välttyivät suurilta onnettomuuksilta. Mutta kaksi käsikärrykomppaniaa, Willien komppania ja Martinin komppania, näki nälkää, altistui pakkaselle, ja monia kuoli.

Useimmat näistä matkalaisista purjehtivat Liverpoolista Englannista toukokuussa 1856 kahdella laivalla. He saapuivat käsikärryjen varustelupaikalle Iowa Cityyn kesä- ja heinäkuussa. Varoituksista huolimatta kumpikin komppania lähti Suolajärven laaksoon liian myöhään kesällä.

Presidentti Brigham Young sai tietää näiden komppanioiden vaarallisesta tilanteesta ensimmäisen kerran 4. lokakuuta 1856. Seuraavana päivänä hän seisoi pyhien edessä Salt Lake Cityssä ja sanoi: ”Monet veljistämme ja sisaristamme ovat tasangoilla käsikärryineen, – – ja heidät on tuotava tänne. Meidän on lähetettävä heille apua – – ennen kuin talvi tulee.”

Hän pyysi piispoja järjestämään 60 muulivaljakkoa, 12 vankkurit tai useampia sekä lähes 11 tonnia jauhoja ja julisti: ”Menkää ja tuokaa tänne ne ihmiset, jotka ovat nyt tasangoilla.”

Willien ja Martinin käsikärrykomppanioissa oli yhteensä noin 1 100 pioneeria. Suunnilleen 200 noista kallisarvoisista pyhistä kuoli matkan varrella. Ilman oikea-aikaista pelastamista vielä useampia olisi menehtynyt.

Talvimyrskyt alkoivat lähes kaksi viikkoa sen jälkeen kun ensimmäiset pelastajat olivat lähteneet Salt Lake Citystä. Willien ja Martinin komppanioiden jäsenten kertomuksissa kuvataan järkyttäviä haasteita myrskyjen alkamisen jälkeen. Näissä kertomuksissa kuvataan myös suurta iloa, kun pelastajat saapuivat paikalle.

Mary Hurren kuvaili saapumiskohtausta näin: ”Miesten poskille valui kyyneliä, ja lapset tanssivat ilosta. Heti kun ihmiset saivat tunteensa hallintaan, he kaikki polvistuivat lumeen ja kiittivät Jumalaa.”

Kaksi päivää myöhemmin Willien komppanian oli kuljettava reitin vaikein osuus Rocky Ridgen yli jäätävässä myrskyssä. Viimeiset heistä saapuivat leiriin vasta viideltä seuraavana aamuna. Kolmetoista ihmistä kuoli, ja heidät haudattiin yhteishautaan.

Marraskuun 7. päivänä Willien komppania oli lähestymässä Suolajärven laaksoa, mutta sinä aamuna vielä kolme ihmistä menehtyi. Kaksi päivää myöhemmin Willien komppania saapui viimein Suolajärven laaksoon, missä heitä tervehdittiin riemuiten ja heidät toivotettiin tervetulleiksi pyhien koteihin.

Samana päivänä Martinin komppania oli reitillä vielä yli 520 kilometrin päässä kärsien edelleen kylmyydestä ja riittämättömästä ravinnosta. Muutamaa päivää aiemmin he olivat ylittäneet Sweetwaterjoen päästäkseen nykyisen Martin’s Coven alueelle, missä he toivoivat löytävänsä suojaa luonnonvoimilta. Yksi pioneereista sanoi: ”Se oli retkikunnan pahin joen ylitys.” Jotkut pelastajista – kuten isoisoisäni David Patten Kimball, joka oli vasta 17-vuotias, sekä hänen nuoret ystävänsä ”George W. Grant, Allen Huntington, Stephen Taylor ja Ira Nebeker – viettivät tuntikausia jääkylmässä vedessä” auttaen urhoollisesti komppaniaa ylittämään Sweetwaterjoen.

Vaikka tämä tapaus on saanut osakseen paljon huomiota, niin kun olen saanut tietää lisää pelastajista, olen tajunnut, että he kaikki seurasivat profeettaa ja heillä oli ratkaisevan tärkeä rooli pulaan jääneiden pyhien pelastamisessa. Kaikki pelastajat olivat urhoollisia, samoin kuin siirtolaiset.

Kun olen tutkinut siirtolaisten kertomusta, olen arvostanut sitä, miten kallisarvoisia heidän keskinäiset suhteensa olivat ja miten kauaskantoinen iankaikkinen näkemys heillä oli. John ja Maria Linford sekä heidän kolme poikaansa kuuluivat Willien komppaniaan. John kuoli tunteja ennen ensimmäisten pelastajien saapumista. Hän oli kertonut Marialle olevansa iloinen siitä, että he olivat tehneet matkan. ”En elä siihen saakka, että pääsisin Suolajärven laaksoon”, hän sanoi, ”mutta sinä ja pojat pääsette, enkä kadu mitään, mitä olemme kestäneet, jos poikamme voivat varttua aikuisiksi ja kasvattaa oman perheensä Siionissa.”

Presidentti James E. Faust esitti tämän suurenmoisen yhteenvedon: ”Käsikärrypioneerien urhoollisista ponnisteluista opimme suuren totuuden. Kaikkien on kuljettava metallinsulattajan tulen läpi, ja se, mikä elämässämme on merkityksetöntä ja epäolennaista, voi sulaa pois kuin kuona ja jättää uskomme valoisaksi, ehyeksi ja lujaksi. Jokainen tuntuu saavan osakseen yllin kyllin tuskaa, murhetta ja usein musertavaa surua, myös ne, jotka vilpittömästi pyrkivät tekemään oikein ja olemaan uskollisia. Tämä kuitenkin kuuluu siihen puhdistamiseen, jonka kautta tulemme tuntemaan Jumalan.”

Iankaikkisuutta muovaavassa sovituksessaan ja ylösnousemuksessaan Vapahtaja katkaisi ”kuoleman siteet, koska hän on saanut voiton kuolemasta” jokaisen kohdalla. Niiden puolesta, jotka ovat tehneet parannuksen synneistään, Hän on ”ottanut päällensä heidän pahuutensa ja rikkomuksensa ja – – on lunastanut heidät ja tyydyttänyt oikeudenmukaisuuden vaatimukset”.

Ilman sovitusta me emme voi pelastua synnistä emmekä kuolemasta. Vaikka synnillä voi olla merkittävä osuus koettelemuksissamme, niin elämän vastoinkäymisiä pahentavat muiden tekemät virheet, huonot valinnat, pahat teot ja monet asiat, joihin me emme voi vaikuttaa.

Julkaisussa Saarnatkaa minun evankeliumiani opetetaan: ”Kun me luotamme Jeesukseen Kristukseen ja Hänen sovitukseensa, Hän voi auttaa meitä kestämään koettelemuksemme, sairautemme ja tuskamme. Me voimme täyttyä ilolla, rauhalla ja lohdutuksella. Jeesuksen Kristuksen sovitus voi oikaista kaiken sen, mikä on elämässä epäoikeudenmukaista.”

Tänä pääsiäisen aikana me keskitymme Vapahtajaan ja Hänen sovitusuhriinsa. Sovitus antaa toivoa ja valoa aikana, joka monista tuntuu pimeältä ja synkältä. Presidentti Gordon B. Hinckley julisti: ”Kun koko historiaa tarkastellaan – –, niin mikään ei ole niin ihmeellinen, niin majesteettinen, niin suunnaton kuin tämä armonosoitus.”

Esitän kolme suositusta, jotka ovat mielestäni erityisen ajankohtaisia meidän aikanamme.

Ensiksi, älkää aliarvioiko sitä, miten tärkeää on tehdä voitavamme, jotta voimme pelastaa muita fyysisistä ja etenkin hengellisistä haasteista.

Toiseksi, ottakaa kiitollisina vastaan Vapahtajan sovitus. Meidän kaikkien tulee pyrkiä ilmaisemaan iloa ja onnellisuutta silloinkin kun kohtaamme elämän haasteita. Tavoitteenamme pitäisi olla se, että olemme elämänmyönteisiä ja toiveikkaita. Olen nähnyt kallisarvoisen kumppanini Maryn tekevän näin koko elämänsä ajan. Olen arvostanut hänen eloisaa, kohottavaa suhtautumistapaansa silloinkin kun olemme kohdanneet ongelmia vuosien varrella.

Kolmas neuvoni on varata johdonmukaisesti aikaa Vapahtajan sovituksen uskontäyteiseen mietiskelyyn. Henkilökohtaisessa uskonnonharjoituksessamme on monia tapoja tehdä niin. Sakramenttikokoukseen osallistuminen ja sakramentin nauttiminen ovat kuitenkin erityisen tärkeitä.

Yhtä tärkeää on käydä säännöllisesti temppelissä, mikäli se on mahdollista. Temppeli muistuttaa jatkuvasti Vapahtajan sovituksesta ja siitä, mitä se voittaa. Ja mikä vieläkin tärkeämpää, temppelissä käyminen suo meille mahdollisuuden tarjota hengellisen pelastumisen edesmenneille rakkaillemme ja kaukaisemmille esivanhemmillemme.

Presidentti Russell M. Nelson tähdensi viime konferenssissamme tätä periaatetta ja lisäsi: ”Temppelin siunaukset – – valmistavat osaltaan kansaa, joka auttaa valmistamaan maailmaa Herran toiseen tulemiseen!”

Emme saa koskaan unohtaa aiempien sukupolvien uhrauksia ja esimerkkiä, mutta ihailumme, arvostuksemme ja jumalanpalveluksemme tulee keskittyä maailman Vapahtajaan ja Hänen sovitusuhriinsa. Todistan, että avain Isän onnensuunnitelmaan on Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen aikaansaama sovitus. Hän elää ja opastaa kirkkoaan. Jeesuksen Kristuksen sovitus tarjoaa lopullisen pelastuksen niistä koettelemuksista, joita kohtaamme tässä elämässä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.