Pienen lapsen kaltainen

Jeesus aloitti kuolevaisen elämänsä viimeisen vuoden lisäämällä apostoliensa kouluttamista. Jotta Hänen sanomansa ja Hänen kirkkonsa säilyisivät Hänen jälkeensä, oli painettava vielä enemmän ymmärrystä niiden 12 hyvin tavallisen miehen sydämeen, jotka olivat tunteneet Hänet tuskin kahta vuotta.

Eräänä päivänä Jeesus näki omin silmin kahdentoista joukossa kiistelyä ja kysyi myöhemmin: ”Mistä te matkalla keskustelitte?” Ilmeisen nolostuneina he ”olivat vaiti”, aikakirja kertoo. Mutta tämä suurin kaikista opettajista havaitsi heidän sydämensä ajatukset ja aisti henkilökohtaisen ylpeyden ensimmäisen häivähdyksen. Niinpä Hän ”kutsui luokseen lapsen – –

ja sanoi: ’Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.

Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.’”

On syytä huomata, että jo ennen Kristuksen syntymää kuningas Benjaminin jäähyväissaarna sisälsi tämän syvällisen huomautuksen lapsen nöyryydestä. Siinä sanotaan: ”Luonnollinen ihminen on Jumalan vihollinen – – ja on oleva aina ja ikuisesti, ellei hän – – tule pyhäksi Kristuksen, Herran sovituksen kautta ja tule lapsen kaltaiseksi, alistuvaksi – –, nöyräksi, – – sellaiseksi, joka on täynnä rakkautta – – niin kuin lapsi [suhtautuu isäänsä].”

On tietenkin olemassa lapsellisia taipumuksia, joita emme rohkaise. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten siihen aikaan kolmevuotias tyttärenpoikani puri viisivuotiasta siskoaan käsivarteen. Vävyni, joka sinä iltana oli huolehtimassa lapsista, opetti kuumeisesti tyttärelleen kaikki mieleensä tulevat opetukset anteeksiannosta ja päätteli lopulta, ettei pikkuveli luultavasti edes tiennyt, miltä purema käsivarteen tuntui. Tuo epäviisas isällinen huomautus toimi noin minuutin, ehkä puolentoista minuutin ajan, kunnes lastenhuoneesta kuului ikkunoita helisyttävä parkaisu ja tyttärentyttäreni huusi tyynesti: ”Nyt hän tietää.”

Mitä meidän siis tulee nähdä näiden elämän juniorien hyveissä? Mikä sai itsensä Kristuksen kyyneliin koko Mormonin kirjan herkimmässä kohtauksessa? Mitä Jeesus opetti, kun Hän kutsui alas taivaallisen tulen ja suojelevia enkeleitä niiden lasten ympärille ja käski aikuisia katsomaan pienokaisiaan?

Emme tiedä, mikä innoitti kaikkeen siihen, mutta minun on ajateltava, että sillä oli jotakin tekemistä heidän puhtautensa ja viattomuutensa, heidän synnynnäisen nöyryytensä kanssa ja sen kanssa, mitä se voisi tuoda elämäämme, jos säilytämme sen.

Miksi eräs kirjoittaja käyttää epätoivon päivistämme sanoja ”turhuuksien turhuus”? Kuinka juuri ”ihmislasten turhamaiset kuvitelmat ja ylpeys” ovat sanoja, jotka luonnehtivat sitä suurta ja avaraa rakennusta, joka Lehin näyssä oli hengellisesti niin kuollut? Entä soramilaiset, se ryhmä, joka rukoili niin omahyväisesti? Heistä Alma sanoi: ”Oi Jumala, he [rukoilevat] sinun puoleesi suullansa, samanaikaisesti kun pöyhkeilevät – – maailman turhuuksilla.”

Toisaalta – onko mitään suloisempaa, puhtaampaa tai nöyrempää kuin rukoileva lapsi? On aivan kuin taivas olisi läsnä huoneessa. Jumala ja Kristus ovat hyvin todellisia, mutta muille myöhemmin kokemus voi olla pinnallisempi.

Kuten vanhin Richard L. Evans lainasi suunnilleen 60 vuotta sitten: ”Monet meistä väittävät olevansa kristittyjä, silti – – emme suhtaudu Häneen vakavasti. – – Me kunnioitamme Häntä, mutta emme seuraa Häntä. – – Me lainaamme Hänen sanojaan, mutta emme elä niiden mukaan.” ”Me ihailemme Häntä, mutta emme palvele Häntä.”

Kuinka erilaista elämä voisikaan olla, jos maailma arvostaisi Jeesusta enemmän eikä käyttäisi Hänen nimeään vain rienaavaan kiroiluun aika ajoin.

Mutta lapset todella rakastavat Häntä, ja tämä rakkaus voi siirtyä heidän muihin suhteisiinsa elämän leikkikentällä. Yleensä jopa varhaisvuosinaan lapset rakastavat niin helposti, he antavat anteeksi niin auliisti, he nauravat niin ihastuttavasti, että kylmin, kovinkin sydän sulaa.

Luettelo jatkuu jatkumistaan. Puhtaus? Luottamus? Rohkeus? Luonteenlujuus?

Tulkaa kanssani katsomaan nöyryyttä, jota eräs nuori, hyvin rakas ystäväni osoitti Jumalan edessä.

Tammikuun 5. päivänä 2025 – 91 päivää sitten – Easton Darrin Jolleylle annettiin Aaronin pappeus ja hänet asetettiin diakoniksi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa.

Niin kauan kuin Easton pystyi muistamaan, hän oli halunnut jakaa Herran ehtoollisen sakramenttia. Mutta tähän pyhään mahdollisuuteen liittyi vatsaa vääntävä pelko siitä, että hän epäonnistuisi, että hän kaatuisi, että häntä kiusattaisiin tai että hän nolaisi itsensä ja perheensä.

Eastonilla on nimittäin harvinainen ja erittäin tuhoisa sairaus, Ullrichin synnynnäinen lihasdystrofia. Se on vähitellen täyttänyt hänen nuoren elämänsä valtavilla haasteilla ja samalla murskannut hänen toiveensa ja unelmansa tulevaisuudesta. Hän joutuu pian pysyvästi pyörätuoliin. Hänen perheensä ei puhu siitä, mikä odottaa häntä sen jälkeen.

Asettamisensa jälkeisenä sunnuntaina Easton jakoi sakramenttia ensimmäistä kertaa. Hänen henkilökohtaisena kannustimenaan oli se, että hän voisi mennä isänsä eteen, joka oli seurakunnan piispa, ja jakaa hänelle nämä pyhät vertauskuvat. Odottaessaan tuota tehtävää hän oli anonut ja pyytänyt, itkenyt ja anellut sekä saanut lupauksen siitä, ettei kukaan, ei kukaan, yrittäisi auttaa häntä. Monista syistä – henkilökohtaisista – hänen täytyi tehdä tämä yksin ja ilman apua.

Kun pappi oli murtanut leivän ja siunannut sen – vertauskuvan, joka kuvaa Kristuksen murrettua ruumista – Easton murtuneen kehonsa kanssa kulki vaivalloisesti ottamaan vastaan tarjottimensa. Seurakuntakeskuksen lattialta korokkeelle oli kuitenkin kolme isoa askelmaa. Niinpä saatuaan tarjottimensa hän ojensi tarjottimen niin korkealle kuin pystyi ja asetti sen kaidetta korkeammalla olevalle tasolle. Sitten hän istuutui yhdelle korkeista askelmista ja kiskoi molemmin käsin oikean jalkansa ylös ensimmäiselle askelmalle. Sitten hän kiskoi vasemman jalkansa samalle askelmalle ja niin edelleen, kunnes hän oli vaivalloisesti päässyt henkilökohtaisen kolmiportaisen mount everestinsä huipulle.

Sitten hän keinotteli itsensä tukipylvään luo, jonka avulla hän pystyi nousemaan seisomaan. Hän meni takaisin tarjottimen luo. Vielä muutama askel, ja hän seisoi piispan – isänsä – edessä, joka kyyneleet silmissään ja kasvoillaan joutui pidättelemään itseään, ettei olisi halannut tätä täydellisen rohkeaa ja uskollista poikaa. Ja Easton, jonka kasvoilla karehti helpotus ja leveä hymy, olisi voinut hyvinkin sanoa: ”Minä olen kirkastanut [isäni] saattamalla päätökseen työn, jonka [hän antoi] tehdäkseni.”

Usko, uskollisuus, puhtaus, luottamus, kunnia ja lopulta rakkaus isään, jota hän niin halusi miellyttää. Nämä ja kymmenkunta muuta ominaisuutta saavat myös meidät sanomaan: ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.”

Sisareni, veljeni ja ystäväni, kauneimpien tuntemieni näkymien luettelon kärjessä ovat vauvat, lapset ja nuoret, jotka ovat yhtä tunnollisia ja korvaamattomia kuin ne, joihin olemme tänään viitanneet. Todistan, että he ovat näkymiä Jumalan valtakunnasta maan päällä kukoistaen kaikessa sen voimassa ja kauneudessa.

Samassa todistuksen hengessä todistan, että Joseph Smith näki nuorena sen, mitä hän sanoi nähneensä, ja keskusteli niiden kanssa, joiden kanssa hän sanoi puhuneensa. Todistan, että nöyrä ja puhdas Russell M. Nelson on Jumalan asettama ja lahjakas profeetta ja näkijä. Koko elämäni ajan jatkuneen lukemisen tuloksena todistan, että Mormonin kirja on antoisin kirja, mitä olen koskaan lukenut, ja pienen asuinsijani lakikivi valtakunnassa, jossa on monta huonetta. Todistan, että pappeus ja rukous palauttavat elämäni – Kristuksen pappeus ja teidän rukouksenne. Tiedän kaiken tämän olevan totta ja todistan siitä kaikista Jumalan pojista uskollisimman ja nöyrimmän nimessä – Alfan ja Oomegan, suuren Minä olen, ristiinnaulitun, luotettavan todistajan nimessä – nimittäin Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.