Jumalallinen valtuus, yleviä nuoria miehiä

Vanhin Andersen, kiitos siitä, miten merkittävällä tavalla olet puhunut pappeuden voimasta ja Vapahtajan sovituksen voimasta.

Eräänä sunnuntaiaamuna tämän vuoden tammikuussa, kun istuin sakramenttikokouksessa, toistakymmentä nuorta miestä hyväksyttiin etenemään Aaronin pappeudessa. Tunsin maailman muuttuvan jalkojemme alla.

Minulle tuli yhtäkkiä mieleen, että kaikkialla maailmassa aikavyöhyke kerrallaan aivan samanlaisissa sakramenttikokouksissa kymmeniä tuhansia diakoneja, opettajia ja pappeja – kuten presidentti Hollandin tänä aamuna mainitsema ystävä Easton – hyväksytään asetettaviksi elinikäiseen pappeuden palvelutyöhön, joka ulottuu Israelin kokoamisen koko laajuudelle.

Joka tammikuu kädet asetetaan suunnilleen 100 000 nuoren miehen pään päälle, mikä toimituksen kautta yhdistää heidät loistavaan valtuusketjuun, joka ulottuu läpi palautuksen aikakauden Josephiin ja Oliveriin, Johannes Kastajaan ja Jeesukseen Kristukseen.

Kirkossa me emme aina tuo asioita esiin kovinkaan ponnekkaasti. Meillä on taipumuksena vähätellä.

Mutta silti kun näin mielessäni tämän vasta asetettujen pappeudenhaltijoiden joukon vyöryvän esiin kaikkialla maailmassa, mietin – tavalla, joka sopii ”kirkkoon, joka on täynnä iloa” – eikö tätä pitäisi kuuluttaa katoilta. ”Tänään pitäisi olla torvia ja heliseviä symbaaleja sekä loistavia roomalaisia kynttilöitä”, ajattelin. ”Pitäisi järjestää paraateja!”

Koska tiedämme, mitä Jumalan voima todella on, me näimme tämän maailman mallien häiriintyvän, kun jumalista valtuutta levittäytyy maan päälle.

Nämä asettamiset lähettävät nämä nuoret miehet liikkeelle elinikäiseen palvelemiseen, kun he huomaavat joutuvansa merkittäviin hetkiin ja paikkoihin, joissa heidän läsnäolollaan ja rukouksillaan sekä heillä olevan Jumalan pappeuden voimilla on syvällinen merkitys.

Tämä hallittu ketjureaktio alkoi Jumalan lähettämän palvelevan enkelin myötä. Muinaisten aikojen ylösnoussut Johannes Kastaja ilmestyi Josephille ja Oliverille, asetti kätensä heidän päänsä päälle ja sanoi: ”Teille, palvelustovereilleni, minä Messiaan nimessä annan Aaronin pappeuden, joka pitää hallussaan enkelien palveluksen ja parannuksen evankeliumin sekä syntien anteeksisaamiseksi suoritettavan upotuskasteen avaimet” (OL 13:1).

Johannes nimitti tätä valtuutta ”Aaronin pappeudeksi” Mooseksen veljen ja pappeustoverin mukaan. Muinoin tämän Aaronin pappeuden haltijoiden oli määrä opettaa ja auttaa toimituksissa – toimituksissa, jotka keskittivät opetuslapseuden tulevaan Messiaaseen, Herraan Jeesukseen Kristukseen (ks. 5. Moos. 33:10).

Neljännessä Mooseksen kirjassa nimenomaan Aaronin pappeuden haltijoille annetaan tehtäväksi käsitellä toimituksiin liittyviä esineitä. ”Käske Aaronin ja hänen poikiensa – – huolehtia – – uhrileipäpöydästä, – – jumalanpalveluksessa käytettävistä esineistä” (4. Moos. 3:10, 31).

Vanhan testamentin eläinuhritoimitus täytettiin ja korvattiin Vapahtajan elämän ja sovituksen kautta. Tuo muinainen toimitus korvattiin toimituksella, jota nykyään nimitämme Herran ehtoollisen sakramentiksi.

Nykyään Herra antaa Aaronin pappeuden haltijoiden vastuulle tehdä hyvin paljon samaa, mitä he tekivät muinoin: opettaa ja suorittaa toimituksia – kaikki muistuttamaan meitä Hänen sovituksestaan.

Kun diakonit, opettajat ja papit auttavat sakramentin kanssa, he saavat sen siunauksia aivan kuten kaikki muutkin: pitämällä liiton, jonka he tekevät nauttiessaan leivän ja veden henkilökohtaisesti. Mutta suorittaessaan näitä pyhiä velvollisuuksia he myös oppivat lisää pappeusrooleistaan ja -vastuistaan.

Aaronin pappeutta nimitetään valmistavaksi pappeudeksi osittain sen vuoksi, että sen toimitukset sallivat heidän kokea Herran työn tekemisen painolastia ja iloa valmistaen heitä tulevaan pappeuden palvelutyöhön, jolloin heitä saatetaan kutsua palvelemaan ennalta arvaamattomilla tavoilla – kuten lausumaan innoitettuja siunauksia hetkinä, jolloin toiveet ja unelmat ja jopa elämä ja kuolema ovat hauraissa kantimissa.

Tällaiset vakavat odotukset edellyttävät vakavaa valmistautumista.

Opissa ja liitoissa selitetään, että diakonien ja opettajien tulee ”varoittaa, selittää, kehottaa ja opettaa ja kutsua kaikkia tulemaan Kristuksen luokse” (OL 20:59). Näiden mahdollisuuksien lisäksi pappien tulee ”saarnata – – ja kastaa” (OL 20:50).

Kaikki tämä kuulostaa paljolta, mutta todellisessa maailmassa näitä asioita tapahtuu luonnollisesti ja eri puolilla maailmaa.

Eräs piispa opetti uudelle diakonien kooruminsa johtokunnalle näitä velvollisuuksia. Niinpä nuori johtokunta alkoi keskustella siitä, millaista se saattaisi olla heidän koorumissaan ja heidän seurakunnassaan. He päättivät, että heidän pitäisi alkaa käydä iäkkäiden seurakuntalaisten luona nähdäkseen, mitä nämä tarvitsevat, ja sitten tehdä sitä.

Niiden joukossa, joita he palvelivat, oli Alan, karkea, usein rienaava ja toisinaan vihamielinen naapuri. Alanin vaimo Wanda liittyi kirkkoon, mutta Alan oli – kuten sanotaan – varsin mielenkiintoinen tapaus.

Silti diakonit ryhtyivät työhön – jättäen huvittuneina huomiotta hänen loukkaavat sanansa, kun he lapioivat lunta ja veivät roskia. Diakoneja voi olla vaikea vihata, ja Alan alkoi lopulta pitää heistä. Jossakin vaiheessa he kutsuivat hänet kirkkoon.

”En pidä kirkosta”, Alan vastasi.

”No, sinä pidät meistä”, he sanoivat. ”Tule siis mukaamme. Voithan tulla vain koorumimme kokoukseen, jos niin haluat.”

Ja piispan luvalla hän tuli – ja jatkoi tulemista.

Diakoneista tuli opettajia, ja kun he jatkoivat Alanin palvelemista, hän opetti heitä korjaamaan autoja ja rakentamaan kaikenlaista. Siinä vaiheessa kun näistä opettajista tuli pappeja, Alan nimitti heitä ”omiksi pojikseen”.

He valmistautuivat tosissaan lähetystyöhön ja kysyivät Alanilta, voisivatko he harjoitella lähetystyöoppiaiheita hänen kanssaan. Hän vannoi, ettei koskaan kuuntelisi eikä koskaan uskoisi, mutta kyllä, he voisivat harjoitella hänen kotonaan.

Sitten Alan sairastui. Ja hän pehmentyi.

Eräänä päivänä koorumin kokouksessa Alan pyysi heitä lempeästi rukoilemaan, että hän pystyisi lopettamaan tupakoinnin, ja niin he rukoilivat. Mutta sitten he seurasivat häntä hänen kotiinsa ja takavarikoivat koko hänen tupakkajemmansa.

Kun Alan joutui heikkenevän terveytensä vuoksi sairaaloihin ja kuntoutuskeskuksiin, ”hänen poikansa” palvelivat häntä uhkuen hiljaa pappeuden ja vilpittömän rakkauden voimaa (ks. OL 121:41).

Ihme jatkui, kun Alan pyysi saada mennä kasteelle – mutta sitten hän menehtyi ennen kuin se ehti tapahtua. Alanin pyynnöstä hänen diakoninsa, joista oli tullut pappeja, olivat arkunkantajat ja puhujat hänen hautajaisissaan, joissa he – sopivasti – varoittivat, selittivät, kehottivat, opettivat ja kutsuivat kaikkia Kristuksen luo.

Myöhemmin temppelissä yksi ”Alanin pojista” kastoi sen entisen diakonien koorumin johtajan Alanin hyväksi ja puolesta.

He tekivät kaiken, mitä Johannes Kastaja käski tehdä. He tekivät sitä, mitä diakonit, opettajat ja papit tekevät kaikkialla tässä kirkossa ja kaikkialla tässä maailmassa.

Yksi niistä asioista, joita Aaronin pappeuden haltijoiden on määrä tehdä, liittyy sakramenttitoimitukseen.

Viime vuonna tapasin erään innoitetun piispan ja hänen suurenmoisen vaimonsa. Hiljattain eräänä lauantaiaamuna he olivat ajamassa poikansa kastetilaisuuteen ja joutuivat kokemaan pienen suloisen kaksivuotiaan tyttärensä Tessin traagisen ja äkillisen menetyksen.

Seuraavana aamuna heidän seurakuntansa jäsenet kokoontuivat sakramenttikokoukseen täynnä myötätuntoa ja myös kärsien tämän täydellisen pienen tytön poismenosta. Kukaan ei odottanut piispan perheen olevan kirkossa sinä aamuna, mutta pari minuuttia ennen kokouksen alkua he astuivat hiljaa sisään ja menivät omille paikoilleen.

Piispa meni korokkeelle ja käveli ohi tavanomaisen istumapaikkansa neuvonantajiensa välissä ja istuutui sen sijaan pappiensa väliin sakramenttipöydän ääreen.

Tuona edeltävänä ahdistuneena ja unettomana yönä, jolloin hän oli etsinyt ymmärrystä ja rauhaa, hän oli saanut voimallisen vaikutelman siitä, mitä hänen perheensä tarvitsi eniten – ja mitä heidän seurakuntansa tarvitsi eniten. Se oli kuulla heidän piispansa, heidän seurakuntansa Aaronin pappeuden johtajan, heidän surevan isänsä äänen lausuvan sakramenttiliiton lupaukset.

Niinpä määrättynä hetkenä hän polvistui niiden pappien kanssa ja puhui Isälleen. Tuon tilaisuuden edellyttämällä hartaudella hän lausui voimallisimpia sanoja, mitä kukaan saa koskaan lausua ääneen tässä elämässä.

Sanoja, joilla on iankaikkista merkitystä.

Toimituksen sanoja.

Liiton sanoja.

Opetusta, joka yhdistää meidät tämän elämän todellisiin tarkoituksiin – ja taivaallisen Isän meitä varten laatiman suunnitelman suurenmoisimpiin lopputuloksiin.

Osaatteko kuvitella, mitä kuulijat kuulivat siinä kappelissa sinä päivänä – mitä he tunsivat niissä sanoissa, jotka kuulemme joka sunnuntai kappeleissamme?

”Oi Jumala, iankaikkinen Isä, me pyydämme sinua Poikasi Jeesuksen Kristuksen nimessä siunaamaan ja pyhittämään tämän leivän kaikkien niiden sieluille, jotka sitä nauttivat, jotta he söisivät Poikasi ruumiin muistoksi ja todistaisivat sinulle, oi Jumala, iankaikkinen Isä, että he ovat halukkaita ottamaan Poikasi nimen päällensä ja muistamaan hänet aina ja pitämään hänen käskynsä, jotka hän on antanut heille, jotta hänen Henkensä olisi aina heidän kanssansa. Aamen.” (OL 20:77.)

Ja sitten: ”Oi Jumala, iankaikkinen Isä, me pyydämme sinua Poikasi Jeesuksen Kristuksen nimessä siunaamaan ja pyhittämään tämän [veden] kaikkien niiden sieluille, jotka sitä juovat, jotta he tekisivät sen Poikasi veren muistoksi, joka on vuodatettu heidän tähtensä; jotta he todistaisivat sinulle, oi Jumala, iankaikkinen Isä, että he muistavat hänet aina, jotta hänen Henkensä olisi heidän kanssansa. Aamen.” (OL 20:79.)

Tämä hyvä isä ja äiti todistavat, että tuo lupaus on täyttynyt. Tosiaankin heidän ikuiseksi lohdukseen ”hänen Henkensä [on] heidän kanssansa”.

Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että Aaronin pappeuden haltijat sekä heille annetun pappeuden voimat, toimitukset ja velvollisuudet siunaavat meitä kaikkia ”enkelien palveluksen ja parannuksen evankeliumin sekä syntien anteeksisaamiseksi suoritettavan upotuskasteen” avainten kautta (OL 13:1). Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.