Nimi, jolla teitä kutsutaan

Presidentti Russell M. Nelson opetti, että jos Herra puhuisi meille suoraan, niin ensimmäisenä Hän varmistaisi meidän ymmärtävän oman todellisen identiteettimme: me olemme Jumalan lapsia, liiton lapsia ja Jeesuksen Kristuksen opetuslapsia. Mikä tahansa muu nimitys tuottaa meille lopulta pettymyksen.

Opin tämän omakohtaisesti, kun vanhin poikamme sai ensimmäisen matkapuhelimensa. Hän alkoi hyvin innoissaan lisätä perheensä ja ystäviensä nimiä yhteystietoihinsa. Eräänä päivänä huomasin, että hänen äitinsä soitti. Näytölle ilmestyi nimi ”Äiti”. Se oli järkevä ja arvokas valinta – ja myönnän, että se oli osoitus kunnioituksesta kotimme vanhemmista parempaa kohtaan. Luonnollisesti kiinnostuin. Minkä nimen hän oli antanut minulle?

Selasin hänen yhteystietojaan olettaen, että jos Wendi oli ”Äiti”, minä olin varmaan ”Isä”. Ei löytynyt sellaista. Etsin ”Iskää”. Ei löytynyt sellaistakaan. Uteliaisuuteni vaihtui lieväksi huoleksi. ”Kutsuuko hän minua nimellä ’Corey’?” Ei. Viimeisenä yrityksenä ajattelin: ”Pelaamme jalkapalloa – ehkä hän kutsuu minua Peléksi.” Toiveajattelua. Lopulta soitin itse hänen numeroonsa, ja hänen näytölleen tuli kaksi sanaa: ”Ei äiti”!

Veljet ja sisaret, millä nimellä teitä kutsutaan?

Jeesus kutsui seuraajiaan monilla nimillä: Opetuslapset. Pojat ja tyttäret. Profeettojen lapset. Lampaat. Ystävät. Maailman valo. Pyhät. Kullakin on iankaikkinen merkitys, ja ne tähdentävät henkilökohtaista suhdetta Vapahtajaan.

Mutta näistä nimistä yksi kohoaa ylitse muiden – Kristuksen nimi. Mormonin kirjassa kuningas Benjamin opetti voimallisesti:

”Muuta nimeä ei ole annettu, jonka kautta pelastus tulee; sen tähden minä tahdon, että te otatte päällenne Kristuksen nimen. – –

Ja tapahtuu, että jokaisen, joka tekee tämän, havaitaan olevan Jumalan oikealla puolella, sillä hän on tunteva sen nimen, jolla häntä kutsutaan; sillä häntä kutsutaan Kristuksen nimellä.”

Niistä, jotka ottavat päälleen Kristuksen nimen, tulee Hänen opetuslapsiaan ja todistajiaan. Apostolien teoissa kerrotaan, että Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen valittuja todistajia käskettiin todistamaan, että jokainen, joka uskoi Jeesukseen, otti kasteen ja vastaanotti Pyhän Hengen, saisi syntinsä anteeksi. Ne, jotka saivat nämä pyhät toimitukset, kokoontuivat seurakunnan kanssa, heistä tuli opetuslapsia, ja heitä kutsuttiin kristityiksi. Mormonin kirja kuvailee Kristukseen uskovia myös kristityiksi ja liittokansaa ”Kristuksen lapsiksi, hänen pojikseen ja hänen tyttärikseen”.

Mitä tarkoittaa se, että meitä kutsutaan Kristuksen nimellä? Se tarkoittaa sitä, että solmimme liittoja ja pidämme ne, muistamme Hänet aina, pidämme Hänen käskynsä ja olemme ”[halukkaita] olemaan Jumalan todistajina kaikkina aikoina ja kaikessa”. Se tarkoittaa sitä, että seisomme profeettojen ja apostolien rinnalla, kun he vievät Kristuksen sanomaa – oppeineen, liittoineen ja toimituksineen – kaikkialle maailmaan. Se tarkoittaa myös sitä, että palvelemme muita, jotta lievitämme kärsimystä, olemme valona ja tuomme toivoa Kristuksessa kaikille ihmisille. Tämä on tietenkin elinikäinen päämäärä. Profeetta Joseph Smith opetti: ”Tämä on tila, johon kukaan ihminen ei ole koskaan päässyt hetkessä.”

Koska opetuslapseuden matka vaatii aikaa ja ponnisteluja rakentuen rivi rivin päälle, käsky käskyn päälle, on helppoa takertua maailmallisiin nimityksiin. Ne tuottavat vain väliaikaista arvoa, eivätkä ne koskaan riitä yksinään. Lunastus ja se, mikä on iankaikkista, tulee vain ”pyhässä Messiaassa ja hänen kauttansa”. Siksi profeetallisen neuvon noudattaminen opetuslapseuden asettamisesta etusijalle on sekä ajankohtaista että viisasta, varsinkin aikana, jolloin on hyvin paljon kilpailevia ääniä ja vaikutteita. Tämä oli kuningas Benjaminin neuvon ytimessä, kun hän sanoi: ”Minä tahdon, että te muistatte pitää [Kristuksen] nimen aina sydämeenne kirjoitettuna, [jotta] te kuulette ja tunnette äänen, jolla teitä kutsutaan, ja myös nimen, jolla hän teitä kutsuu.”

Olen nähnyt tämän omassa perheessäni. Isoäitini isä Martin Gassner muuttui ikuisesti, koska nöyrä seurakunnanjohtaja vastasi Vapahtajan kutsuun. Saksassa elettiin vuonna 1909 vaikeita aikoja, ja raha oli tiukalla. Martin työskenteli hitsaajana putkitehtaassa. Hänen omien sanojensa mukaan useimmat palkkapäivät päättyivät juomiseen, tupakointiin ja juomakierrosten ostamiseen pubissa. Lopulta vaimo varoitti Martinia, että jos mies ei muutu, vaimo jättäisi hänet.

Eräänä päivänä Martin tapasi työtoverinsa matkalla pubiin, ja työtoverilla oli kädessään rypistynyt uskonnollinen kirjanen. Hän oli löytänyt sen kadulta ja kertoi Martinille, että hänestä tuntui jotenkin erilaiselta luettuaan esitteen nimeltä Was wissen Sie von den Mormonen? eli Mitä tiedät mormoneista? Olen varma, että esitteen nimi on muuttunut.

Taakse leimattu osoite oli juuri ja juuri luettavissa, jotta kirkon sijainnin pystyi selvittämään. Paikka oli huomattavan kaukana, mutta he liikuttuivat lukemastaan, ja he päättivät mennä junalla sinä sunnuntaina tutkimaan asiaa. Kun he saapuivat paikalle, he huomasivat, että osoite ei ollutkaan heidän odottamansa kirkko, vaan hautaustoimisto. Martin epäröi – koska oikeasti kirkko hautaustoimiston tiloissa kuulosti vähän liian käytännölliseltä yhdistelmältä.

Mutta yläkerran vuokrasalista he löysivät pienen pyhien ryhmän. Eräs mies kutsui heidät todistuskokoukseen. Henki kosketti Martinia, ja yksinkertaiset, palavat todistukset tekivät häneen niin suuren vaikutuksen, että hän lausui todistuksensa. Ja juuri siellä, tuossa mitä epätodennäköisimmässä paikassa, hän kertoi jo tietävänsä, että sen täytyy olla totta.

Jälkeenpäin mies esittäytyi seurakunnanjohtajaksi ja kysyi, tulisivatko he takaisin. Martin selitti, että hän asui liian kaukana eikä hänellä ollut varaa viikoittaiseen matkaan. Seurakunnanjohtaja sanoi vain: ”Seuratkaa minua.”

He kävelivät muutaman korttelin päähän läheiseen tehtaaseen, jossa työskenteli seurakunnanjohtajan ystävä. Lyhyen keskustelun jälkeen sekä Martinille että hänen ystävälleen tarjottiin työtä. Sitten seurakunnanjohtaja ohjasi heidät kerrostaloon ja järjesti asunnon heidän perheilleen.

Kaikki tämä tapahtui parissa tunnissa. Martinin perhe muutti seuraavalla viikolla. Puoli vuotta myöhemmin he menivät kasteelle. Miehestä, joka oli kerran tunnettu toivottomana juoppona, tuli uudessa uskossaan niin innokas, että kaupunkilaiset alkoivat kutsua häntä – ehkeivät kovinkaan lempeästi – ”papiksi”.

Mitä tulee seurakunnanjohtajaan, en voi kertoa hänen nimeään – hänen henkilöllisyytensä on kadonnut ajan saatossa. Mutta kutsun häntä opetuslapseksi, lähettilääksi, kristityksi, laupiaaksi samarialaiseksi ja ystäväksi. Hänen vaikutuksensa tuntuu yhä 116 vuotta myöhemmin, ja saan jatkaa hänen opetuslapseutensa perintöä.

”On olemassa sanonta, jonka mukaan on mahdollista laskea yhdessä omenassa olevat siemenet, mutta on mahdotonta laskea yhdestä siemenestä tulevat omenat.” Seurakunnanjohtajan kylvämä siemen on tuottanut lukemattomia hedelmiä. Hän ei olisi osannut aavistaa, että 48 vuotta myöhemmin useita Martinin perheen sukupolvia sinetöitäisiin verhon kummallakin puolella Bernin temppelissä Sveitsissä.

Ehkä suurimpia saarnoja ovat ne, joita emme koskaan kuule mutta joita näemme hiljaisissa, vaatimattomissa toimissa ja teoissa, joita havaitaan tavallisten ihmisten elämässä, kun he pyrkivät olemaan kuin Jeesus ja kulkevat ympäri maata tehden hyvää. Se, mitä tämä hyväntahtoinen seurakunnanjohtaja teki, ei ollut missään tarkistusluettelossa. Hän yksinkertaisesti eli evankeliumin mukaan, kuten Alman kirjassa kuvaillaan: ”He – – eivät lähettäneet pois ketään, – – joka oli nälkäinen tai joka oli janoinen tai joka oli sairas – –; he olivat anteliaita kaikille, sekä vanhoille että nuorille, – – sekä miehille että naisille.” Ja seikka, jota meidän ei pidä jättää huomiotta: he eivät lähettäneet pois ketään, ”kuuluivatpa he kirkkoon tai eivät”.

Ne, jotka ottavat päälleen Kristuksen nimen, ymmärtävät, kuten Joseph Smith sanoi: ”Mies, joka on täynnä Jumalan rakkautta, ei tyydy siunaamaan ainoastaan omaa perhettään, vaan vaeltaa halki koko maailman innokkaana siunaamaan koko ihmiskuntaa.”

Tällä tavoin Jeesus eli. Itse asiassa Hän teki niin paljon, etteivät Hänen opetuslapsensa pystyneet kirjoittamaan sitä kaikkea muistiin. Apostoli Johannes kirjoitti: ”Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa.”

Pyrkikäämme noudattamaan Kristuksen esimerkkiä tehden hyvää ja asettaen opetuslapseuden etusijalle koko elämämme ajaksi, niin että joka kerta ollessamme tekemisissä muiden kanssa he tuntevat Jumalan rakkautta ja Pyhän Hengen vahvistavaa voimaa. Silloin me voimme liittyä isoäitini isän ja miljoonien muiden joukkoon, jotka ovat julistaneet opetuslapsi Andreaksen tavoin: ”Me olemme löytäneet Messiaan!”

Loppujen lopuksi maailma ei määrittele meidän identiteettiämme. Mutta opetuslapseutemme määritellään sen perusteella, mitä toimituksia me saamme, mitä liittoja me pidämme ja millaista rakkautta me osoitamme Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan yksinkertaisesti tekemällä hyvää. Kuten presidentti Nelson opetti, me olemme todellakin Jumalan lapsia, liiton lapsia, Jeesuksen Kristuksen opetuslapsia.

Todistan, että Jeesus Kristus elää ja Hän on lunastanut meidät. Hän on se, joka sanoi: ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.