Kristuksen kirkkoon Herran johdattamana

Helsingissä asuva Marjatta Korhonen asui 1990-luvulla jonkin aikaa Keski-Euroopassa ja ihmetteli siellä tienristeyksissä olleita tienviittoja, joissa luki ”muut reitit”. Risteyksissä oli myös tienviittoja, joissa luki paikkakuntien nimet, jonne tiet johtivat.

”Myös me olemme elämässämme aika ajoin tien risteyksissä. Joskus perille löytäminen vaatii useamman etapin.”

Marjatta Korhonen kasvoi luterilaisessa perheessä, jossa uskonto ei ollut merkityksellisesti mukana. Hänen isoäitinsä kuitenkin uskoi Jumalaan ja rukoili koko hänen perheensä puolesta. ”Kerran hän sanoi minulle: ’Rukoilen joka päivä puolestasi.’ Se on jäänyt minulle rakkaaksi muistoksi. Ajattelen, että Jumala on vastannut sekä minun että isoäitini rukouksiin.”

Aikoinaan koulunsa jälkeen Marjatta Korhonen lähti elämään omaa elämäänsä. Hänen työtoverinsa pyysi häntä lähtemään kanssaan erääseen kirkkoon. Hän alkoi käydä ystävänsä mukana tuossa kirkossa ja oli jo mielessään ajatellut, että liittyisi tuohon kirkkoon, mutta eräänä kertana kirkossa saarnaaja saarnasi oikein kovalla äänellä tästä Raamatun kohdasta: ”Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.” (Matt. 10:29–31.)

Pian saarnaamiseen liittyi kaksi seurakuntalaista, ja kaikki kolme puhuivat yhtä aikaa kovalla äänellä. Vieressä soitti vielä torvisoittokuntakin, kuten siihen aikaan oli tapana. Kotiin kävellessään Marjatta Korhonen oli hämmentynyt.

”Mieleeni tuli selkeänä ajatus: ’Tämä ei ole sinua varten!’ Se ei ollut oma ajatukseni, mutta sillä oli niin voimakas vaikutus minuun, etten enää mennyt niihin kokouksiin. Tämä sai minut jollakin tavalla surulliseksi. Ajattelin, että minun pitää vaan oppia elämään omin eväin.”

Jonkin ajan kuluttua Marjatta Korhosen työ ja asunto vaihtuivat, ja hän asui neljän muun tytön kanssa samassa asunnossa. Yhden tytön perhe oli erilainen. Heillä oli yhteyksiä henkiin ja ”yliluonnollisiin asioihin”.

”Tuona aikana opin jotakin vastustajan ilmiöistä. Tavaroita saattoi liikkua tai pudota hyllyltä kuin itsestään. Alussa nämä tapahtumat eivät juuri häirinneet, mutta ajan kuluessa ne alkoivat rasittaa. Huomasin muun muassa, että aloin säikkyä kaikenlaisia ääniä.”

Kun Marjatta Korhonen muutti pois, hän alkoi todella etsiä Jumalaa. ”Tuntui, että todella tarvitsin Häntä. Eräänä iltana rukoilin koko sydämestäni ja pyysin Jumalaa, että Hän johdattaisi minua, jos olisi jokin kirkko, johon voisin kuulua. Olin kai aika dramaattinen, kun rukoilin Aulikki Oksasen laulaman laulun sanoja mukaillen, että ’haluan seistä Jumalan joukoissa ja kantaa Hänen lippuaan’.”

”Pian tuon rukouksen jälkeen koin selvästi, etten ollut siinä huoneessa yksin. En nähnyt ketään, mutta tunsin, etten ollut yksin. Tuo näkymätön pelotti minua niin, että ahtauduin yhteen nurkkaan. Tunsin, kuinka tuo näkymätön liikkui huoneen keskellä ympyrää ja oli huolissaan siitä, että rukoilin.”

Viikon parin kuluttua tästä kokemuksesta Marjatta Korhonen meni Kuopioon tapaamaan isoäitiään. Junassa hänen viereensä istuutui nuori nainen nimeltä Heidi Witick, nykyään Heidi Byggmästar. Jutellessa paljastui, että Heidi Witick oli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon jäsen.

”Kun pääsimme puhumaan kirkosta, juttua riitti koko matkan ajaksi. Heidikin oli lähtiessään rukoillut, että voisi kertoa kirkosta jollekin. Hän kutsui minua tulemaan tutustumaan seurakuntaansa. Kun menin siihen kirkkoon, tunsin heti tulleeni kotiin. Tuntui kuin minut olisi kääritty pumpuliin.”

Pian Marjatta Korhonen kävi säännöllisesti kirkossa, ja puolen vuoden kuluttua hän meni kasteelle. Sen jälkeen hänellä oli niin kevyt olo, että tuntui kuin hän olisi kävellyt ilmassa.

Marjatta Korhonen on kohdannut elämänsä varrella myös vastoinkäymisiä. ”Olen kulkenut elämäni aikana muitakin reittejä enkä ole aina kantanut Jumalan lippua. Olen kuitenkin kokenut, että Jumala on kutsunut silloin aina takaisin. Olen tuntenut elämässäni Jumalan johdatuksen, mutta myös paholaisen todellisuuden. Tiedän, että Herra kutsuu takaisin jokaista, joka on loitonnut Hänen luotaan”, hän sanoo.

”Tiedän, että kun muistamme pyytää Jumalaa johdattamaan meitä, vältymme kulkemasta vääriä reittejä. Olen kiitollinen siitä, että saan kuulua Jeesuksen Kristuksen kirkkoon. Olen varma, että vastaus sen toisen kirkon osalta oli oikea, vaikka en vielä silloin sitä täysin ymmärtänyt. Se ei todellakaan ollut minua varten.”