Pako Vietnamista

Kuvitus David Green

Kirkkaana huhtikuun sunnuntaina vuonna 1975 sodan runtelemassa Vietnamissa Saigonin seurakunnan johtaja Nguyen Van The (lausutaan ”Tei”) saapui paikalliseen seurakuntakeskukseen. Seurakunnan jäsenet ympäröivät hänet heti kasvot täynnä turhautumista ja toivoa. ”Seurakunnanjohtaja The! Seurakunnanjohtaja The!” he huudahtivat. ”Mitä uutisia sinulla on?”

”Sakramenttikokouksen jälkeen kerron teille kaiken, mitä tiedän”, hän sanoi. Hän kehotti kaikkia väkijoukossa pysymään rauhallisina. ”Kaikkiin kysymyksiinne vastataan.”

Vietnam oli ollut vuosikymmeniä jaettu maa. Konflikti oli puhjennut pian toisen maailmansodan jälkeen. Amerikkalaiset joukot olivat taistelleet Etelä-Vietnamin rinnalla Pohjois-Vietnamin kommunistista hallintoa vastaan lähes vuosikymmenen ajan, mutta lukuisat uhrit johtivat Amerikan vetäytymiseen sodasta. Nyt Pohjois-Vietnamin joukot lähestyivät eteläistä pääkaupunkia Saigonia.

Kun seurakunnanjohtaja The astui kappeliin ja istuutui salin etuosaan, hän kuuli tykistötulen jylinän. Sota, joka oli tuonut monia vietnamilaisia pyhiä palautetun evankeliumin piiriin, repi nyt tuota seurakuntaa kappaleiksi.

Kokouksen jälkeen seurakunnanjohtaja The ilmoitti pyhille, että Yhdysvaltain suurlähetystö oli halukas evakuoimaan kirkon jäseniä. Seurakunnan jäsenet vaativat, että seurakunnanjohtaja Then perhe evakuoitaisiin välittömästi, jotta hän voisi keskittää täyden huomionsa kaikkien muiden evakuoimiseen.

Hänen vaimonsa Lien, heidän kolme lastaan sekä Lienin äiti ja sisaret lensivät pois Saigonista muutamaa tuntia myöhemmin.

Seuraavana päivänä seurakunnanjohtaja The ja toinen kirkon jäsen, Tran Van Nghia, hyppäsivät moottoripyörän selkään hakeakseen apua kansainväliseltä Punaiselta Ristiltä. Mutta pian he näkivät panssarivaunun suurine tykkeineen liikkuvan nopeasti heitä kohti.

Nghia teki äkkikäännöksen pois tieltä, ja hän ja seurakunnanjohtaja The kömpivät ojaan piiloon. Panssarivaunu jyrisi heidän ohitseen.

Saigon oli nyt Pohjois-Vietnamin käsissä.

Viikkoa myöhemmin, toukokuussa 1975, Le My Lien astui ulos täpötäydestä bussista sotilasleirillä lähellä San Diegoa Kaliforniassa Yhdysvaltain länsirannikolla. Hänen edessään oli joka suuntaan levittäytyvä telttakaupunki, joka oli pystytetty 18 000:n Vietnamista tulleen pakolaisen suojaksi.

Lienillä ei ollut rahaa, ja hän osasi vain vähän englantia. Ja hänellä oli kolme lastaan huolehdittavanaan, kun hän odotti uutisia aviomiehestään Vietnamissa.

Lienin ja lasten ensimmäisenä iltana leirillä Lien teki parhaansa, jotta hänen lapsillaan olisi mukavat oltavat. Leiri ei ollut tarjonnut hänelle huopia, ja he saivat vain yhden kenttävuoteen. Lienin pojat Vu ja Huy ahtautuivat kenttävuoteelle vauvan nukkuessa riippumatossa, jonka Lien taiteili lakanasta ja kuminauhoista.

Lienillä ei ollut paikkaa, jonne asettua makuulle, joten hän nukkui istuallaan kenttävuoteen reunalla telttapaalua vasten nojaten. Yöt olivat kylmiä, ja hänen terveytensä heikkeni. Pian hänellä todettiin tuberkuloosi.

Hän rukoili jatkuvasti miehensä pysyvän vahvana ja uskoi, että jos hän itse selviytyisi koettelemuksestaan, niin hänen miehensäkin voisi selviytyä omastaan. Hän ei ollut kuullut miehestä mitään sen jälkeen, kun hän itse pakeni Saigonista.

Keinuttaessaan itkevää vauvaa joka aamu Lienkin itki. ”Pyydän”, hän anoi Herralta, ”anna minun selviytyä edes tästä päivästä.”

Vuonna 1976 seurakunnanjohtaja The vangittiin Thành Ông Nămissa. Hän odotti kovasti uutisia vaimostaan ja lapsistaan, mutta kaikki, mitä hän tiesi perheensä olinpaikasta, tuli Hongkongin lähetyskentän johtajan sähkeestä: ”Lien ja perhe kunnossa. Kirkon kanssa.”

Nyt, yli vuotta myöhemmin, The mietti, milloin hän olisi jälleen vapaa.

Elämä vankileirillä oli nöyryyttävää. The ja hänen vankitoverinsa asuivat rottia kuhisevissa kasarmeissa. He nukkuivat teräslaatoista valmistetuilla vuoteilla. Niukka ja pilaantunut ruoka sekä leirin epähygieeniset olosuhteet tekivät miehet alttiiksi sairauksille, kuten punataudille ja beriberille.

Uuden hallituksen uudelleenkoulutusperiaatteisiin kuului äärimmäisen raskasta työtä ja poliittista indoktrinaatiota. Jokainen, joka rikkoi leirin sääntöjä, saattoi odottaa raakaa pahoinpitelyä tai eristysselliin sulkemista.

The oli selviytynyt siihen asti välttämällä huomiota ja pitämällä kiinni uskostaan. Jonkin aikaa hän harkitsi pakenemista leiristä. Mutta hän tunsi Herran pidättelevän häntä. ”Ole kärsivällinen”, Henki kuiskasi. ”Kaikki tulee olemaan hyvin Herran hyväksi näkemänä aikana.”

Jonkin ajan kuluttua The sai tietää, että hänen sisarensa Ba saisi vierailla hänen luonaan leirillä. Jos hän voisi sujauttaa sisarelleen kirjeen perheelleen, tämä voisi lähettää sen heille.

Ban vierailupäivänä The odotti jonossa, kun vartijat suorittivat hänen edessään olevien vankien ruumiintarkastuksia. Hän oli piilottanut viestin hattunsa sisäpuolella olevan kangasnauhan alle. Sitten hän oli laittanut hattuun pienen vihkon ja kynän. Hyvällä tuurilla vihko hämäisi vartijoita.

He tutkivat kynää ja vihkoa ja päästivät hänet sitten menemään.

Pian The näki sisarensa ja painoi kirjeen hänen käsiinsä. Hän itki, kun Ba antoi hänelle vähän ruokaa ja rahaa. Hän luotti siihen, että sisko saisi toimitettua kirjeen Lienille.

Puoli vuotta myöhemmin Ba palasi leirille mukanaan kirje. Sen sisällä oli valokuva Lienistä ja lapsista. The tajusi, ettei voinut odottaa pitempään.

Hänen oli löydettävä tie pois leiristä ja perheensä pariin.

Osana tehtäväänsä huolehtia perheistä MAP-sosiaalipalvelut oli järjestänyt kirkon jäsenten kanssa Yhdysvalloissa, että he huolehtisivat noin 550 vietnamilaisesta pakolaisesta, joista useimmat eivät olleet kirkon jäseniä. Lieniä ja hänen perhettään tukivat Brigham Youngin yliopiston professori Philip Flammer ja hänen vaimonsa Mildred. He auttoivat perhettä muuttamaan Kaliforniasta Provoon Utahiin.

Alkuun Lienillä oli vaikeuksia löytää töitä. Philip vei hänet käytettyjen tavaroiden myymälään hakemaan talonmiehen paikkaa. Mutta haastattelun aikana liikkeenhoitaja repäisi tämän lukiotodistuksen kahteen osaan ja sanoi hänelle: ”Tämä ei päde täällä.”

Pian Lien löysi väliaikaisen työn kirsikan poimijana läheisessä hedelmätarhassa. Sitten hän sai töitä ompelijana ja hankki lisätuloja leipomalla hääkakkuja. Philipin avulla hän ansaitsi rahaa myös kirjoittamalla kirjoituskoneella raportteja BYU:n opiskelijoille.

Perheensä vastoinkäymisten keskellä Lien pysyi uskollisena Herralle. Hän opetti lapsilleen rukouksen voimasta tietäen, että se voisi kantaa heitä heidän koettelemustensa läpi.

Sitten vuoden 1977 lopulla Lien sai tietää, että hänen miehensä oli pakolaisleirillä Malesiassa. Vapauduttuaan viimein Thành Ông Nămista The oli onnistunut lähtemään Vietnamista vanhalla kalastusaluksella. Nyt hän oli valmis pääsemään jälleen yhteen perheensä kanssa. Hän tarvitsi vain rahallisen tukijan.

Lien alkoi tehdä vielä enemmän työtunteja säästääkseen tarpeeksi rahaa, jotta saisi miehensä Yhdysvaltoihin.

Tammikuussa 1978 Le My Lien istui hermostuneena autossa, joka suuntasi Salt Lake Cityn kansainväliselle lentokentälle. Hän oli matkalla tapaamaan miestään ensimmäistä kertaa lähes kolmeen vuoteen.

Saavuttuaan lentokentälle Lien liittyi muiden ystävien ja kirkon jäsenten seuraan, jotka olivat tulleet toivottamaan hänen miehensä tervetulleeksi.

Ennen pitkää Lien näki Then laskeutuvan liukuportaita pitkin. Hän näytti kalpealta ja eksyneeltä. Mutta nähdessään Lienin hän huudahti tälle. Tunteet kuohuivat Lienin rinnassa.

Hän halasi miestään. ”Kiitos Jumalalle taivaassa”, hän kuiskasi, ”olet vihdoinkin kotona!”