NA-viikkojulkaisusta
Oivallukseni opetuslapseudesta perheessä, joka ei ole aktiivinen kirkossa
Jeesuksen Kristuksen opetuslapsena olemisessa on tärkeämpää rakastaa muita kuin yrittää muuttaa heitä.
Varttuessani perheeni dynamiikka oli monimutkainen. Siinä vaiheessa kun lähdin lähetystyöhön, äitini ja minä olimme ainoat aktiiviset kirkon jäsenet.
Kun lähetystyöni päättyi, minusta tuntui, että oli minun vastuullani auttaa isääni ja kahta siskoani löytämään jälleen uskonsa. Ajattelin, että se olisi ihan samanlaista kuin lähetyssaarnaajana tielleni osuneiden vieraiden ihmisten opettaminen.
Enemmän kuin koskaan toivoin auttavani perhettäni tuntemaan iloa, jota itse tunsin eläessäni evankeliumin mukaan. Ja ennen kaikkea toivoin, että meidät voitaisiin viimein sinetöidä perheenä temppelissä, mitä olin toivonut pikkutytöstä asti.
Sen sijaan perheessäni välit olivat kireällä. Kiistely täytti kotini, kun odotukseni eivät täyttyneet ja tekemäni vertailut muihin perheisiin ruokkivat syyllisyyden tunteita. Kohtasin musertavaa riittämättömyyden tunnetta, ja sekä ystävät että perheenjäsenet huomauttelivat kärkkäästi virheistäni palanneena lähetyssaarnaajana.
En ymmärtänyt, kuinka uskollisesta palvelemisestani oli perheelleni mitään apua. Teinkö jotakin väärin?
Kristuksen kaltainen rakkaus
Kun olin jonkin aikaa painiskellut ongelman kanssa, sain ahaa-elämyksen opetuslapseudesta. Ymmärsin, että evankeliumissa on kyse paljon enemmästä kuin siitä, että saamme ihmiset käymään kirkossa; kyse on ihmissuhteiden vahvistamisesta ja Kristuksen kaltaisen rakkauden osoittamisesta. Tämä näkökulman muutos ei tarkoittanut, että olisin luovuttanut, vaan päätin sen sijaan keskittyä rakkauteen.
Sisar Tamara W. Runia, ensimmäinen neuvonantaja Nuorten Naisten ylimmässä johtokunnassa, on sanonut: ”Vaikka perheemme ei olekaan täydellinen, me voimme kehittää rakkauttamme muita kohtaan täydelliseksi, kunnes siitä tulee jatkuvaa, muuttumatonta, tapahtuipa-mitä-tahansa-rakkautta – sellaista rakkautta, joka tukee muutosta ja mahdollistaa kasvun ja paluun.”
Tiesin, että jonkin täytyi muuttua. Sen sijaan että olisin yrittänyt saada perheeni elämään evankeliumin mukaan, keskityin rakastamaan heitä ja vahvistamaan sidettäni heihin. Päätin rakastaa heitä, ei sen vuoksi, mitä he tekivät tai jättivät tekemättä, vaan koska halusin yksinkertaisesti osoittaa rakkautta niille, joita rakastan eniten tässä maailmassa.
Vaille vastausta jääneet kysymykset
Tästä ajattelutavan muutoksesta huolimatta minulla on paljon vastausta vailla olevia kysymyksiä siitä, miltä iankaikkisuus näyttää perheeni kohdalla. Laadin mielelläni suunnitelmia, ja tuntuu pelottavalta, kun ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Yksi asia, joka on tuonut minulle lohtua, on todistukseni pelastussuunnitelmasta. Vaikka minä en pysty näkemään tulevaisuutta, Jumala – joka on täydellisen viisas, rakastava ja armollinen – pystyy. Vaikka minulla on yhä kysymyksiä siitä, kuinka asiat tarkalleen ottaen järjestyvät, tiedän, että ne kyllä järjestyvät.
Vanhin Dale G. Renlund kahdentoista apostolin koorumista on neuvonut: ”Voimme pyrkiä jättämään kysymyksemme siitä, kuinka ja milloin, odottamaan myöhempää aikaa ja keskittyä vahvistamaan uskoa Jeesukseen Kristukseen ja siihen, että Hänellä on sekä voima saattaa kaikki järjestykseen että halu tehdä niin. En voi kuvailla sitä helpotusta, jota koen antaessani kaiken epävarmuuteni ja murheeni Vapahtajalle.
Tiedän, että ”Jeesuksen Kristuksen sovitus voi oikaista kaiken sen, mikä on elämässä epäoikeudenmukaista”. Uskon, että Jumalan suunnitelma on täydellinen, ja koska me olemme Hänen lapsiaan, Hän haluaa meidän olevan onnellisia. Mikään ei ole tuonut minulle enemmän iloa ja turvaa kuin eläminen Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukaan.
Eikä mikään ole auttanut minua täyttämään sydäntäni entistä aidommalla rakkaudella perhettäni ja ystäviäni kohtaan niin kuin Hänen seuraamisensa.