Rauhaa myrskyjen keskellä

Useita vuosia sitten voimakas myrsky raivosi yöllä kotimme yllä. Vain muutaman minuutin ja useiden salamanvälähdysten jälkeen pieni tyttäremme Manon kiipesi sänkyyn luoksemme. Vaimoni Véronique, joka halusi rauhoitella tytärtämme, kantoi hänet ikkunan luo ja sanoi: ”Älä pelkää. Katso, miten kauniita valot taivaalla ovat.” Mutta juuri sillä hetkellä salamanisku repi taivaan halki pelottavalla jyrähdyksellä. Véronique astahti hätkähtäen taaksepäin, ja Manon kauhistui vieläkin enemmän!

Kun sinä iltana katselin luonnonvoimien mahtia, en voinut olla ajattelematta Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta, kaiken Luojaa. Ajattelin myös taivaallista Isäämme, joka antoi ainoan Poikansa pelastamaan meidät. He tekivät maailmankaikkeuden merkittävimmän teon: raivasivat meille tien iankaikkisen elämän saavuttamiseen.

Sitten ajattelin Moosesta, joka joutui pelon valtaan, kun Vapahtaja pyysi häntä vapauttamaan Israelin. Herra sanoi hänelle:

”Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa.”

Herran äänen on täytynyt kuulua kuin ukkosen jyrinä läpi Mooseksen kehon! Mooseksen tavoin meillä on vastuu koota Israelia rauhan maahan, Siionin vaarnoihin. Olipa kykymme ilmaista itseämme millainen tahansa, meidän täytyy kulkea eteenpäin uskossa. Tunnemmeko kykenevämme tekemään sen, mitä Herra haluaa meidän tekevän? Pystymmekö tuntemaan oman vastuumme koota Israelia? Tietenkin tämä alkaa meistä itsestämme, puolisostamme ja omista lapsistamme.

Vaikka vaimoni ja tyttäreni olivat hyvin peloissaan myrskyn vuoksi, ajattelin itsekseni: ”Toivottavasti nyt sataa, koska täällä on ollut niin helteistä!” Erilaiset näkökulmat johtavat erilaisiin tekoihin. Kuinka suhtaudumme, kun elämä ei johda meitä pitkin helpointa polkua tai sitä polkua, jota haluaisimme kulkea? Myrskyn yltyessä yhä ankarammaksi ajattelin myös Joseph Smithiä, joka oli usein musertua kaikkien vastuiden alla, joita hänelle oli annettu niin nuorella iällä. Hän lankesi usein polvilleen rukoilemaan taivaallista Isäämme. Kenties yksi liikuttavimpia näistä hetkistä tapahtui Libertyn vankilassa, kun hän tunsi Herran hylänneen hänet. Herra sanoi hänelle:

”Ja jos sinut heitetään kuoppaan tai murhaajien käsiin ja kuolemantuomio langetetaan päällesi; jos sinut heitetään syvyyteen; jos hyökyvät aallot vehkeilevät sinua vastaan; jos ankarista tuulista tulee vihollisiasi; jos taivaat kasaavat synkeytensä ja kaikki luonnonvoimat yhdistyvät tukkiakseen tien; ja ennen kaikkea, jos itse helvetti aukaisee kitansa ammolleen sinua tavoitellen, tiedä, poikani, että kaikki tämä antaa sinulle kokemusta ja on sinun hyväksesi. Ihmisen Poika on laskeutunut kaiken tämän alapuolelle. Oletko sinä suurempi kuin hän? – – Älä siis pelkää, mitä ihminen voi tehdä, sillä Jumala on kanssasi aina ja ikuisesti.”

Nämä sanat ovat varmasti tuntuneet kuin ukkosen jyrähdys koko hänen pahoinvoivassa ja väsyneessä kehossaan. Mutta koska ne tulivat Vapahtajaltamme, ne antoivat hänelle voimaa ja toivoa, joita hän tarvitsi kulkeakseen eteenpäin vaikeuksistaan huolimatta. Lankeammeko me riittävän usein polvillemme saadaksemme Häneltä voimaa ja toivoa?

Herra käyttää usein Pyhän Hengen lempeää, rauhallista ääntä puhuakseen meille, lohduttaakseen meitä, varoittaakseen meitä, ohjatakseen meitä ja tyynnyttääkseen meitä. Hän tekee niin epäilyksen hetkinä mutta myös myllerryksen, epätoivon ja ahdistuksen hetkinä. Jotta varmistumme siitä, että kuulemme aina tämän pienen äänen, meidän täytyy tottua kuulemaan se – tai pikemminkin tuntemaan se – hiljaisina hetkinä. Sitten, olipa se kuinka lempeä tahansa, se tunkeutuu sydämeemme ja mieleemme kuin salama.

Tästä todistan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.