Tuoreelle äidille, jonka vauva ei nuku koskaan

Valokuva kirjoittajan luvalla

Olin tuore äiti, ja minulla oli yhdeksän kuukauden ikäiset kaksoset. Mieheni teki yövuoroja, minkä vuoksi jäin yksin hoitamaan vauvojani öisin. Asuimme pienessä vuokratalossa, jossa oli alkuperäiset puulattiat, ja ne narisivat jokaisesta liikkeestäni. Öistä tuli kavala koettelemus, kun kaksi makuuhuonettamme olivat kovin lähekkäin ja pelkäsin aina jokaista ottamaani askelta.

Vauvamme nukkuivat enimmäkseen hyvin, mistä olin hyvin kiitollinen. Mutta joinakin öinä, kun parempi nukkuja heräsi itkien ja herätti väistämättä herkemmän nukkujan, minulla oli kaksi väsynyttä, huutavaa vauvaa.

Sanomattakin on selvää, että oli stressaavaa ja turhauttavaa yrittää rauhoitella kahta vauvaa keskellä yötä yksin.

Eräänä yönä kävi juuri niin, ja sain nopeasti yhden vauvan rauhoittumaan ja melkein nukahtamaan olohuoneessamme. Menin takaisin hakemaan toista vauvaani, joka itki edelleen, ja kahmaisin hänet syliin. Kasvavan turhautumiseni keskellä katsahdin ylös ja näin seinällä vauvan pinnasängyn yläpuolella maalauksen, jossa oli Kristus lasten ympäröimänä. Ajattelin, kuinka kärsivälliseltä, rakastavalta ja lempeältä Hän näytti heidän kanssaan.

Kun vilkaisin sivulle, näin pimeässä oman peilikuvani pitelemässä pienokaistani. Sijoittaessani tuon pienen peilin viereiselle seinälle en ollut tajunnut, miten samankaltaisen näyn se loi maalauksen kanssa. Mutta kun katselin vuorotellen Vapahtajan kuvaa noiden lasten kanssa ja itseäni suloisen, huutavan vauvani kanssa, minut valtasi yhtäkkiä ajatus, etten ollut tässä yksin. Minusta tuntui, että minä, se väsynyt äiti, jonka näin peilikuvassa, voisin olla kärsivällisempi, rakastavampi ja lempeämpi kuin miltä minusta tuntui – aivan kuten Hän oli – Hänen ja Hänen esimerkkinsä ansiosta.

Se oli hetki, jota en halua koskaan unohtaa. Olen kiitollinen muistutuksesta, etten ole koskaan yksin, ja olen kiitollinen Hänen esimerkistään, kuinka kohdella lapsiani myös (ja etenkin) noina keskiyön hetkinä.

Sen illan jälkeen olen saanut hyvin erityistä lohtua pyhien kirjoitusten sanoista, jotka muistuttavat meitä siitä, ettemme ole koskaan yksin – koettelemuksissamme, murheissamme tai tuoreen äitiyden uupumuksessamme.

Kuten vanhin Robert D. Hales (1932–2017) kahdentoista apostolin koorumista lausui: ”Minä ja te emme ole yksin getsemanessamme. Hän, joka valvoo meitä, ’ei hän väsy, ei hän nuku’ [Ps. 121:4]. Hänen enkelinsä täällä ja verhon tuolla puolen ovat meidän ympärillämme tukeakseen meitä [ks. OL 84:88]. Lausun teille erityisen todistukseni, että Vapahtajamme lupaus on tosi, sillä Hän on sanonut: ’[Ne], jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.’ [Jes. 40:31.]”

Vauvat, joka heräävät keskellä yötä, heräävät varmaan edelleenkin lähiaikoina. Mutta me voimme saada lohtua tiedosta, että kun olemme lastemme apuna – niin väsyneitä ja turhautuneita kuin ehkä olemmekin – meidän Vapahtajamme ja taivaallinen Isämme ovat aina meidän apunamme.