NA-viikkojulkaisusta
Jokaiselle, joka tuntee jäävänsä jälkeen elämässä
Vaikka en ollut saavuttanut itselleni asettamiani virstanpylväitä, olin silti kasvanut ja oppinut koko ajan.
Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että olet jäljessä elämässäsi?
Ollessani alle kolmekymppinen käytin suurimman osan vuosista edistymisen mittaamiseen hyvin erityisellä tavalla. Olin suunnitellut tiettyjä virstanpylväitä ja elämäntapahtumia, joiden luotin osoittavan itselleni, että saavutin kaiken, mitä halusin elämässä.
No, täytin juuri tänä vuonna 30 vuotta, enkä ole vielä saavuttanut monia noista virstanpylväistä, etenkään urallani. Ja sen vuoksi kamppailen sen tunteen kanssa, että olen jäämässä jälkeen – jälkeen ikätovereistani, siitä missä kaikki odottivat minun olevan, ja tuskallisinta kyllä, jälkeen siitä, missä odotin itse olevani.
Olen tiennyt teini-iästä asti, että haluan lääkäriksi, ja olen työskennellyt sen eteen vuosia. Jos palaisin takaisin ja kertoisin teini-ikäiselle itselleni, kuinka kaukana suunnitelmastani olen, hän olisi luultavasti kauhuissaan.
Mutta tässä on hyvä uutinen: 30-vuotiaalla itselläni on paljon parempi näkökulma elämään.
Päättymätön kierre
Kun olin 18-vuotias, kaikki sujui hienosti. Muutin toiseen maahan aloittaakseni yliopisto-opinnot ja selviydyin menestyksekkäästi elämästä uudessa paikassa, aloitin pääaineopinnot, kuten muut ympärilläni olevat opiskelijat, jotka suorittivat lääketieteelliseen tiedekuntaan valmistavia kursseja, ja pidin arvosanani korkealla.
Asiat sujuivat edelleen hyvin, kun keskeytin opiskeluni palvellakseni lähetystyössä, tulin kotiin ja solmin avioliiton muutamaa vuotta myöhemmin.
Mutta tässä vaiheessa asiat alkoivat muuttua hieman monimutkaisemmiksi.
Ensin pidin välivuoden, koska vaimoni oli minua muutaman vuoden nuorempi ja hänen piti saada opintonsa päätökseen. Seuraavana vuonna hain kouluun kotimaassani, ja minut hyväksyttiin sinne – mutta kieltäydyin tarjouksesta koronaviruksen aiheuttaman rajojen sulkemisen ja vaimoni odottamattoman uramahdollisuuden vuoksi. Seuraavana vuonna hain uudelleen, tällä kertaa siinä maassa, jossa nyt asuin, mutta se ei sujunut kovin hyvin, koska en asunut maassa pysyvästi.
Kun täytin 27 vuotta, olin täysin lannistunut. Minun piti jo olla puolivälissä lääketieteen opintoja! Ystävät, joiden kanssa olin käynyt koulua ja päässyt ylioppilaaksi, jatkoivat elämäänsä, kun taas minä olin juuttunut päättymättömältä tuntuvaan hakemusten ja hylkäysten kierteeseen.
Erilaisia tapoja edistyä ja mitata edistymistä
Omasta näkökulmastani olin jumissa enkä edistynyt lainkaan. Se, etten saavuttanut teini-ikäisenä hahmottelemiani virstanpylväitä, sai minut tuntemaan oloni melko epätoivoiseksi, ja olin pettynyt itseeni.
Mutta asia on niin, että on todella monia eri tapoja edistyä ja mitata edistymistä. Ja jälkikäteen olen huomannut, että kasvoin ja opin koko ajan.
Se ensimmäinen välivuosi? Se oli minulle tilaisuus osoittaa vaimolleni, että hänen koulutuksensa oli minulle tärkeää, ja hankkia edelleen kokemusta, joka auttaisi minua olemaan parempi lääkäri.
Se toinen vuosi, kun hylkäsin tarjouksen? Se oli meille tilaisuus rukoilla ja neuvotella yhdessä siitä, kuinka ratkaista kilpailevien asioiden tärkeysjärjestys ja rakentaa haluamamme elämä.
Entä se viimeinen vuosi, kun tunsin avuttomuutta asioissa, jotka eivät olleet hallinnassani? Sen ansiosta sain tavoitella henkilökohtaista ilmoitusta ja saada taivaalliselta Isältä tarvitsemani vahvistuksen, että olin oikealla polulla silloinkin kun olin lannistunut enkä pystynyt näkemään, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.
En halua esittää, että nuo odotuksen vuodet olisivat olleet helppoja. Kun elin niitä, tunsin usein olevani turhautunut, paikoillani ja lannistunut. Mutta arvaa mitä? Tulevaisuus osoittautui lopulta paremmaksi kuin olisin osannut kuvitella. Olen toista vuotta lääketieteellisessä, vaimoni työskentelee unelmatyössään, ja hän voi elättää meidät taloudellisesti. Kun olin pitänyt vuosien ajan tärkeänä hänen työtään ja koulutustaan, hän on valmis tukemaan minua niissä, ja meillä on sellainen suhde, joka voi pysyä vahvana lääketieteellisen koulutuksen uuvuttavien päivien läpi.
Muista, mikä on kaikkein tärkeintä
Odotan edelleen päivää, jolloin voin kutsua itseäni lääkäriksi. Mutta kuten presidentti Russell M. Nelson, lääkäri itsekin, kerran opetti, on olemassa nimikkeitä, jotka ovat tärkeämpiä kuin lääkäri.
Ja identiteettieni muistaminen, se että olen Jumalan lapsi, liiton lapsi ja Kristuksen opetuslapsi, auttaa minua hetkinä, jolloin haluan leimata itseni ”sellaiseksi, joka on jäänyt jälkeen”, kuten luulen monien meistä olevan taipuvaisia tekemään nuorina aikuisina.
Ehkä olet kuin minä ja olet leimannut itsesi epäonnistuneeksi uran kiertoteiden vuoksi. Tai ehkä urasi sujuu hyvin, mutta koet leimautuneesi ”sinkuksi”, ”mielenterveyden häiriön kanssa kamppailevaksi” tai aivan joksikin muuksi.
Olipa tilanteesi mikä tahansa, tiedä, että on hyvin monia tapoja kasvaa, oppia ja edistyä. Älä mittaa itseäsi jonkun toisen elämän tai odotusten mukaan – äläkä edes aiempien omien odotustesi mukaan.
Muista sen sijaan, mikä on kaikkein tärkeintä: ”suhteemme taivaalliseen Isään ja Hänen rakkaaseen Poikaansa, perheeseemme ja lähimmäisiimme sekä se, että annamme Herran Hengen opastaa meitä näissä suhteissa”.
Vaikka en olekaan vielä lääkäri, olen Jumalan poika. Olen liittoni pitävä henkilö. Olen ihminen, joka yrittää kovasti olla hyvä aviomies.
Ja sillä on aina ollut enemmän merkitystä kuin mielivaltaisilla aikatauluilla.