”Kuinka voisin olla olematta onnellinen?”, Liahona, huhtikuu 2025.
Henkilökuvia uskosta
Kuinka voisin olla olematta onnellinen?
Minulla on parantumaton sairaus, jonka vuoksi olen neliraajahalvaantunut, mutta teknologian ansiosta voin kirjoittaa silmilläni, joten kerron Jumalan onnensuunnitelmaa koskevasta todistuksestani siihen asti, kunnes Hän kutsuu minut kotiin.
Valokuva Amy Schaffer
Minulla on parantumaton sairaus, jossa kuolleisuus on sata prosenttia. Miksi en ole vihainen Jumalalle? Koska Hän on osoittautunut uskolliseksi vaikeina aikoina, ja olen oppinut luottamaan Häneen.
Pian hänen syntymänsä jälkeen vanhimmalla pojallamme todettiin synnynnäinen sairaus nimeltä Hirschsprungin tauti. Hän vietti aikaa vastasyntyneiden teho-osastolla, tarvitsi hoitoa kotona ja joutui leikkaukseen. Se oli pelottavaa aikaa.
Samoihin aikoihin unelmatyöni muuttui painajaiseksi. Kaikki romahti ympärilläni kärjistyen siihen, että ohjaajani ja minä menetimme työmme. Tulin kotiin pitkien työpäivien jälkeen ja makasin vaikertaen lattialla.
Myös tyttärellämme on Hirschsprungin tauti. Sen lisäksi hän kärsii sydänviasta ja hänellä on Downin oireyhtymä. Hän vietti muutamat ensimmäiset viikkonsa maan päällä sairaalassa. Kolmen suuren leikkauksen jälkeen hän on suloinen hymypallero. Alkuun hänen diagnoosinsa tuntui murhenäytelmältä, mutta nyt se tuntuu enemmänkin siunaukselta. Joistakin vaikeista ajoista huolimatta hän on opettanut perheellemme rakkautta ja kärsivällisyyttä. Hän tuo iloa yksinkertaisiin hetkiin, ei koskaan lakkaa yllättämästä meitä ja tekee ihmiset onnellisiksi minne tahansa hän meneekin.
Kaiken tämän keskellä olen ajatellut profeetta Joseph Smithiä lukittuna Libertyn vankilan kurjaan monttuun. Vapahtaja lohdutti häntä esittämällä laajemman kuvan: ”Tiedä, poikani, että kaikki tämä antaa sinulle kokemusta ja on sinun hyväksesi. Ihmisen Poika on laskeutunut kaiken tämän alapuolelle.” (OL 122:7–8.)
Valokuva, joka on otettu ennen kuin minulla diagnosoitiin ALS. Kun ajattelen haasteitani, yritän muistaa, kuinka siunattu olen ollut elämässäni. Suurenmoinen vaimoni on kumppanini iankaikkisesti, jos pidämme liittomme, ja saan suurta iloa jälkeläisistäni.
Valokuva Lisa Harbertson
Evankeliumin näkökulma
Todistukseni Jeesuksesta Kristuksesta on antanut minulle näkökulmaa koettelemuksissani. Olen tajunnut, että monet muut pojat ja tyttäret ovat laskeutuneet paljon minun alapuolelleni. Niinpä olen oppinut, että voin olla kiitollinen koettelemuksissani. Kun nyt tiedän, kuinka paljon olen oppinut kurjuudesta, jota olen kestänyt, niin jotenkin nuo haasteet eivät vaikutakaan niin vaikeilta kuin miltä ne sillä hetkellä tuntuivat.
Vuoden 2018 lopulla minulla diagnosoitiin amyotrofinen lateraaliskleroosi, joka tunnetaan paremmin nimellä ALS tai Lou Gehrigin tauti – harvinainen, parantumaton neurologinen sairaus. ALS tuhoaa motoriset neuronit, jotka yhdistävät aivoni lihaksiini. Mieleni toimii edelleen normaalilla nopeudella ja ymmärrän kaiken, mitä minulle sanotaan, mutta olen menettänyt lihasten hallinnan silmiäni lukuun ottamatta. Kommunikointi on minulle vaikeaa ja hidasta, nyt kun minun täytyy käyttää silmiäni kirjoittaakseni laitteeseen, mitä haluan sanoa.
ALS on tehnyt minusta neliraajahalvaantuneen, joten olen riippuvainen hengityskoneesta ja vaimostani Tiffanysta kaikessa muussa. Sairauteni vie todennäköisesti henkeni ennen kuin näen lasteni kasvavan aikuisiksi. Julkaisin kirjan opetuksistani ja puheistani heille ja muille luettavaksi sen jälkeen kun olen poissa.
Kun ajattelen haasteitani, yritän kuitenkin muistaa, kuinka siunattu olen ollut elämässäni. Olen matkustanut ympäri maailmaa, tutustunut moniin eri kulttuureihin, puhunut Yhdysvaltain presidentin kanssa, illastanut Syyrian pääministerin kanssa ja seissyt lumipeitteisillä vuorenhuipuilla ihmetellen niiden kauneutta.
Mikä tärkeämpää, olen nauranut – äänekkäästi ja pitkään – vanhempieni, sisarusteni, perheeni ja ystävieni kanssa. Olen seissyt pyhissä paikoissa, oppinut elävien profeettojen opetuksia ja palvellut temppelissä. Olen kutsunut muita tulemaan Kristuksen luokse ja kokemaan onnellisuutta. Suurenmoinen vaimoni on kumppanini iankaikkisesti, jos pidämme liittomme, ja saan suurta iloa jälkeläisistäni.
Kuinka voisin näin kiitollisuuden näkökulmasta olla olematta onnellinen? ALS ei ole hauskaa, ja se on selvästi kurjinta elämässäni. Mutta se ei ole niin kurjaa, että se voittaisi onnellisuuteni.
Mitä olen oppinut
Olen oppinut näkemään ALS:n kutsumuksena ja yritän pitää sen kunniassa. Itse asiassa odotan muistelevani tätä sairautta ja nauravani – kiitollisena siitä, millaiseksi tämä haaste on auttanut minua tulemaan. Ja jos näen asiat myöhemmin näin, miksi en näkisi niitä tällä tavalla nyt?
En halua antaa sellaista vaikutelmaa, että tämä haaste olisi helppo. Minulla kesti kauan saada tunteeni ja pelkoni hallintaan. Olen oppinut paljon, kun fyysinen kehoni on hiipunut.
Olen oppinut siitä, kuinka Jumala antaa meille toisinaan siunauksia. Alkuun meitä kutsutaan tekemään jotakin, mikä tuntuu vaikealta – tai jopa mahdottomalta! Sitten Herra opettaa meitä ja kohottaa meitä armollaan eli kaiken mahdollistavalla voimalla, jonka Hänen sovituksensa on tehnyt mahdolliseksi. Vasta kun pääsemme tehtävässä eteenpäin, me näemme Hänen kätensä vaikutuksen ja Hänen siunauksensa elämässämme. Kuten presidentti Thomas S. Monson (1927–2018) on opettanut: ”Älkää rukoilko sellaisia tehtäviä, jotka vastaavat kykyjänne, vaan rukoilkaa sellaisia kykyjä, jotka vastaavat tehtäviänne. Silloin tehtävienne suorittaminen ei ole mikään ihme, vaan ihme olette te.”
Tämä kaava on toteutunut kohdallani yhä uudelleen. Siksi uskon, että ALSin kohdalla minulle käy samoin.
Sairauteni vie todennäköisesti henkeni ennen kuin näen lasteni kasvavan aikuisiksi. Julkaisin kirjan opetuksistani ja puheistani heille ja muille luettavaksi sen jälkeen kun olen poissa. Ennen kuin loppu kohtaa minut, yritän pitää kutsumukseni kunniassa ja olla enemmän Jeesuksen kaltainen.
Valokuva Debra Jo Borden
Jos evankeliumi on totta, presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) sanoi kerran, niin ”millä muulla sitten on väliä?” Opin paljon siitä, millä on todella väliä. Koettelemuksissani olen oppinut, että maailmankaikkeuden Jumala rakastaa minua. Taaksepäin katsoessani voin nähdä Hänen kätensä vaikutuksen elämässäni. Jokainen koettelemus, jonka olen kohdannut, on valmistanut minua seuraavaan. ALS ei ollut suunnitelmissani, mutta olen oppinut, että ”Hänen tiensä eivät ole meidän teitämme”.
Jumala rakastaa meitä juuri sellaisina kuin olemme juuri nyt, mutta Hän haluaa meiltä myös paljon enemmän. Emme ole lähelläkään maaliviivaa. Meillä on pitkä matka kuljettavana, mutta meidän pitää olla ”hieman parempia joka päivä”. Koska Jumala rakastaa meitä, Hän pyytää meitä astumaan esiin, olemaan parempia ja seuraamaan Häntä.
Kun Mormonin kirjan profeetta Nefille esitettiin kysymys, johon hän ei osannut vastata, hän luotti siihen, minkä hän jo tiesi: ”Minä tiedän, että [Jumala] rakastaa lapsiaan, mutta en tiedä kaiken tarkoitusta” (1. Nefi 11:17).
Uskon, että tuntuipa tämä elämä kuinka vaikealta, epäoikeudenmukaiselta, epäreilulta tai tuskalliselta tahansa, me kaikki olemme erittäin tyytyväisiä vaakakuppien lopulliseen tasapainoon. Meidän valintamme vievät voiton olosuhteistamme.
”Kaikki käy lopulta hyvin, ja jos kaikki ei ole hyvin, ei olla vielä lopussa”, sanotaan suositussa sanonnassa. Herra itse on sanonut:
”Te ette voi nähdä luonnollisilla silmillänne tällä hetkellä Jumalanne suunnitelmaa niistä asioista, jotka tulevat tämän jälkeen, ettekä kirkkautta, joka seuraa paljoa ahdinkoa.
Sillä paljon ahdingon jälkeen tulevat siunaukset. Sen tähden päivä tulee, jolloin teidät kruunataan paljolla kirkkaudella.” (OL 58:3–4.)
En tiedä kaiken tarkoitusta. Tiedän kuitenkin, että Jumala rakastaa minua. Hän rakastaa sinuakin. Hänen täydellinen rakkautensa karkottaa pelkoni (ks. Moroni 8:16). Ennen kuin loppu kohtaa minut, yritän pitää kutsumukseni kunniassa ja olla enemmän Jeesuksen kaltainen.
Tekniikan ansiosta voin kirjoittaa silmilläni, joten kerron todistukseni Jumalan onnensuunnitelmasta ja uskostani Hänen suunnitelmaansa siihen asti, kunnes Hän kutsuu minut kotiin.