”Palvelevia enkeleitä vuorella”, Liahona, kesäkuu 2025.
Henkilökuvia uskosta
Palvelevia enkeleitä vuorella
Kun ollessamme vaelluksella korkealla Kalliovuorilla Yhdysvalloissa kaaduin pahasti ja oikean jalkani nelipäisen reisilihaksen jänne katkesi, nuorten miesten ryhmämme turvautui rukoukseen ja pappeuteen pyrkiessään yhdessä auttamaan minua.
Kesällä 2015 kolme meistä Nuorten Miesten johtohenkilöistä, mukaan lukien piispamme, vei kuusi nuorta miestä eteläisen New Mexicon erämaasta vaativalle vaellukselle Kalliovuorille Keski-Coloradoon. Palvelin siihen aikaan seurakunnan Nuorten Miesten johtajana. Neljän päivän ajan vaelsimme, kalastimme, tutkimme ympäristöä ja kokoonnuimme iltaisin nuotion ympärille hengellisiin juttelutuokioihin. Saimme pysyviä muistoja – myös sellaisen, jonka tulemme aina muistamaan.
Ennen kuin vaelluksemme päätteeksi aloimme patikoida alas vuorelta, ainoat asiat, jotka olivat varjostaneet seikkailuamme, olivat yhden meistä jalkaansa saama haava sekä vähäinen sade ja raekuuro. Kun olimme purkaneet leirin paluumatkan aamuna, kukaan meistä ei kantanut huolta liukkaasta, mutaisesta polusta, ennen kuin me johtohenkilöt lähestyimme ensimmäisen jyrkän laskun loppuosaa.
Siellä minä liukastuin pahasti ja iskeydyin maahan. Tunsin oikeassa jalassani äkillistä, viiltävää kipua. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä jalalleni oli tapahtunut, mutta en pystynyt liikuttamaan sitä.
Kun istuin maassa pökerryksissä ja tuskissani, piispamme Bryce Heiner kiiruhti viereeni. Piispa Heiner on kirurgi, joten hän tutki jalkani, mutta ei osannut sanoa, kuinka pahasti olin loukkaantunut. Emme nimittäin tienneet, että kaatuessani olin osunut kiveen niin lujaa, että oikean jalkani nelipäisen reisilihaksen jänne – iso jänne aivan polvilumpion yläpuolella – oli katkennut. En pystynyt seisomaan enkä kävelemään.
Yksi nuorista miehistämme, Nathan Donaldson, sanoi myöhemmin: ”Vuorella me hätäännyimme kovasti. Kaikki rukoilivat johdatusta.” Eräs toinen nuori mies, Brighton Heiner, sanoi: ”Emme tienneet, tulisiko veli Ewingin jalka kuntoon vai kuolisiko hän!”
”Sinä paranet”
Tiesin, etten pääsisi vuorelta, ellen saisi paljon apua, myös taivaallista apua. Niinpä pyysin pappeuden siunausta. Piispa Heiner suoritti voitelun, ja Mark Handly, neuvonantaja piispakunnassa, sinetöi voitelun. Veli Handlyn puhuessa ryhmämme ylle laskeutui hiljaisuus.
Nathan muistaa yhä, miltä hänestä ja muista nuorista miehistä tuntui, kun hän kuunteli siunauksen voimallisia sanoja: ”Tunsin rauhaa, sydämeni syke tyyntyi, mieleni rauhoittui. Hämmästelin Vapahtajan voimaa, joka ilmeni Pyhän Hengen kautta ja joka kosketti sydäntäni. Ajattelin itsekseni: ’Haluan pystyä tekemään noin jonakin päivänä. Haluan pystyä tuomaan rauhaa ja parantumista rakkailleni.’”
Tuosta rauhoittavasta vakuutuksesta huolimatta siunauksen sanat, jotka vaikuttivat minuun voimakkaimmin, olivat nämä: ”Sinä paranet, mutta se kestää jonkin aikaa.”
Tuohon ilmaukseen ”jonkin aikaa” sisältyi aika, joka minulta kesti päästä pois vuorelta. Olen 193 cm pitkä, ja siihen aikaan painoin 104 kiloa. Nuoret miehet ihmettelivät: ”Kuinka saamme hänet alas?” Mietin samaa.
Koska olin edellisenä kesänä osallistunut eräensiapukoulutukseen, ohjasin ryhmäämme tekemään jalkaani varten lastan köydestä, teipistä, puunoksista ja vaahtomuovimakuualustasta. Meillä oli vielä kuutisen kilometriä kuljettavana ja vuolas vuoripuro ylitettävänä, ennen kuin pääsisimme autojemme luo ja voisimme hakeutua lääkäriin.
”Rukous sydämessämme”
Ryhmämme kaksi pisintä jäsentä kävelivät vierelläni ja tukivat minua kannattelemalla minua olkavarsista. Hitaasti aloimme laskeutua vuorelta. Joskus hyvä polveni petti alta ja taivuin kasaan kuin puutarhatuoli. Minun piti taistella pahoinvointia vastaan jokaisella tuskallisella askeleella. Jokaisen laskeutumiseemme kuluneen tunnin myötä piispa Heiner alkoi olla yhä huolestuneempi.
Samalla kun osa ryhmästämme raivasi edellä polkua kivistä ja lohkareista helpottaakseen matkaani, muut patikoivat takaisin polkua ylös tuomaan minulle vettä ja ruokaa sekä kannustamaan minua. Vaellus, joka normaalisti olisi kestänyt noin kaksi tuntia, kesti kahdeksan tuntia.
Piispa Heiner ja jotkut nuorista miehistä patikoivat edeltä purolle. Siellä, kuten Daniel Palmer kuvaili, ”rukous sydämessämme” he sitoivat yhteen kaatuneiden puiden runkoja ja rakensivat sillan hylätyn majavapadon yli. He rakensivat myös tilapäisen kaiteen.
”Kun neljän tunnin patikoinnin jälkeen pääsin joelle”, Steven sanoo, ”ylitin hitaasti ja varovasti puunrungoista tehdyn sillan monien auttavien käsien tukemana.”
Kun neljän tunnin patikoinnin jälkeen pääsin joelle, ylitin hitaasti ja varovasti puunrungoista tehdyn sillan monien auttavien käsien tukemana. Pysähdyimme lepäämään ja pitämään jälleen yhden monista rukouksista. Siinä vaiheessa olimme puolivälissä vuorta.
Muutamaa tuntia myöhemmin ensimmäiset nuoret miehet pääsivät pois erämaasta lähellä polun alkupäätä. He selittivät ahdinkomme joillekuille mönkijöillä ajaville retkeilijöille. Muutamat niistä laupiaista samarialaisista ajoivat polkua pitkin, ottivat muutamia meistä kyytiin ja veivät meidät autoillemme.
Pian olimme matkalla Trinidadiin Coloradoon, missä sain hoitoa sairaalan päivystyspoliklinikalla. Lääkäri asensi minulle polvituen ja antoi kainalosauvat, ja me lähdimme kotia kohti.
Steven Ewing (toinen vasemmalta) ja piispa Bryce Heiner (äärimmäisenä oikealla) sekä ”palvelevat enkelit”, jotka auttoivat Stevenin pois vuorelta (vasemmalta oikealle): Eric Palmer, Brighton Heiner, Daniel Palmer, Jacob Donaldson ja Zane Heiner (kuvasta puuttuvat Nathan Donaldson, joka palvelee kokoaikaisena lähetyssaarnaajana, ja Mark Handly, joka on muuttanut muualle).
”Jumalan voima”
Ei, en parantunut heti. Parantuminen ”kesti jonkin aikaa” leikkauksen ja fysioterapian jälkeen. Mutta olen kiitollinen saamastani pappeuden siunauksesta, puolestani rukoilleiden ja minua auttaneiden osoittamasta uskosta (ks. Jaak. 2:26) sekä yhteisestä päämäärästä, jonka saavutimme, kun työskentelimme yhdessä, jotta minut saatiin alas vuorelta.
Sinä päivänä opimme tärkeitä asioita, jotka vahvistivat todistustamme ja päättäväisyyttämme, auttoivat nuoria miehiä sitoutumaan palvelemaan lähetystyössä ja valmistivat heitä selviytymään vaikeista vuorista, joille he kiipeäisivät tulevaisuudessa.
”Mahtavien johtajieni ja ikätoverieni keskuudessa oli Jumalan voima”, Nathan muistelee. ”Uskon, että Hän lähetti sinä päivänä enkeleitä auttamaan meitä. Tämä kokemus auttoi minua ymmärtämään, miten tärkeää on olla kelvollinen siunaamaan sakramentti ja täyttämään muut pappeusvelvollisuuteni.”
En tiedä, kuinka suuri osuus tuolla kokemuksella oli siinä, että tuolla vaelluksella mukana olleet nuoret miehet sitoutuivat rukouksen, palvelemisen ja kelvollisuuden täyttämään elämään. Monilla kokemuksilla, joita he saivat nuorella iällään, on todennäköisesti ollut keskeinen rooli heidän sitoutumisessaan Jeesukseen Kristukseen ja Hänen kirkkoonsa. Mutta jokainen niistä nuorista miehistä on myöhemmin palvellut Vapahtajaa kokoaikaisena lähetyssaarnaajana.
Ajan myötä olen yhä kiitollisempi niistä hyvistä Herran palvelijoista – siitä, mitä he tekivät silloin minun hyväkseni ja mitä he tekevät edelleen nykyään muiden hyväksi. Minulle he olivat ja ovat edelleen palvelevia enkeleitä (ks. OL 13:1).
”Erinomaisesta palvelustaan partiotaitojen ja -ihanteiden toteuttamisessa” nuoret miehet Rio Granden seurakunnasta Las Crucesissa New Mexicossa saivat Amerikan partiopoikajärjestöltä Medal of Merit -ansiomitalin.