Olenko kyllin hyvä?

Moniin vuosiin vanhempani eivät tienneet, missä olin. He olivat hyviä ihmisiä, jotka yrittivät antaa minulle parhaan mahdollisen koulutuksen, ja olivat ymmärrettävästi pettyneitä valintoihini. Kun isäni sairastui, äitini taivutteli minut palaamaan kotiin Washington D.C:hen. Kun saavuin sinne, John löysi minulle työpaikan työporukasta, joka rakensi Washington D.C:n temppeliä.

En tiennyt sitä, mutta hän oli järjestänyt minulle mahdollisuuden työskennellä ryhmässä kotiin palanneita lähetyssaarnaajia. Olin ällistynyt siitä, että John Howell, johtava työnjohtaja, pyysi yhtä työporukan jäsentä rukoilemaan kunkin työpäivän alussa – sellaista en ollut koskaan ennen nähnyt niissä työporukoissa, joiden kanssa olin työskennellyt.

Eräänä päivänä töissä useat meistä olivat asentamassa yhtä temppelin raskaista etuovista, kun se putosi ja murskasi sormeni liiskaksi. John kiiruhti paikalle, katsoi sormeani, pyysi pyhitettyä öljyä ja antoi minulle siunauksen. Sormeni parani niin nopeasti, ettei minun tarvinnut mennä lääkäriin.

Eräässä toisessa tilanteessa minulle annettiin partaterä ja minun käskettiin kaapia roskat pois betonilattioilta.

”Miksi?” kysyin yhdeltä työporukkamme jäseneltä. ”Eikö tämän päälle panna matto?”

”Randy, et taida tietää, kenen huone tämä on?” hän vastasi. ”Teemme sen täydelliseksi Täydellistä varten.”

Maailma oli hukkumassa kyynisyyteen, katkeruuteen, vihaan ja pelkoon, mutta näiden kanssani työskentelevien nuorten miesten esimerkki ja opetukset täyttivät minut toivolla. Kun työporukan jäsenet kertoivat minulle uskonkäsityksistään, tiesin, että he olivat rehellisiä ja aitoja. He olivat antaneet kaksi vuotta elämästään muiden palvelemiseen, ja he olivat älykkään optimistisia. Halusin heidän opetustensa olevan totta. Tunsin, että sain valaistumisen, jota olin etsinyt, ja että Herra valmisti minua hengellisesti.

John Howell ehdotti, että tapaisin kokoaikaiset lähetyssaarnaajat. Minä sen sijaan halusin, että veljeni ja yksi hänen ystävistään, eräs kotiin palannut lähetyssaarnaaja, opettaisivat minua. Kun he opettivat minua, halusin ulkopuolista, kiistatonta näyttöä siitä, että se, mitä opin, oli totta. Ilman tätä todistetta en halunnut enempää keskusteluja.

Kun kysyin, kuinka he tiesivät totuuden, he vastasivat: ”Olemme lukeneet ja rukoilleet ja tunteneet Pyhän Hengen todistuksen.” He sanoivat minulle, että tarvitsin tuon saman todistuksen.

Sinä iltana menin metsikköön lähellä naapurustoani. En tiedä, kuinka kauan rukoilin, mutta tein niin ehdottomin aikein. Esitin Jumalalle toistuvasti samat neljä kysymystä: ”Onko Mormonin kirja Jumalan sanaa? Ilmestyittekö Sinä ja Poikasi Joseph Smithille? Onko tämä Jeesuksen Kristuksen tosi kirkko? Olenko kyllin hyvä jäseneksi?”

Vastaus jokaiseen kysymykseen tuli kuiskauksena sieluuni – ”Kyllä” – neljä kertaa. Niiden kuiskausten mukana tuli seesteisiä ja yleviä tunteita.

Pää painuksissa, polvistuneena rukoukseen ja kasvot kyynelissä huudahdin: ”Jos tämä on vastaus, jonka annat minulle, niin otan sen vastaan ja omistan elämäni täysin Sinulle ja tälle evankeliumille, kun ilmoitat sen minulle.” Sanat eivät kykene ilmaisemaan niitä ajatuksia, tunteita ja totuuksia, jotka valtasivat minut.

Sinä yönä saamani todistus oli kiistaton, ja se on yhtä vahva nyt kuin se oli silloin. Sen rukouksen jälkeen Jumala on todistanut nuo vastaukset minulle tuhansin ihmeellisin ja käytännöllisin tavoin.

Pian sen jälkeen kun minut oli kastettu vuonna 1974, osallistuin ensimmäisen kerran yleiskonferenssiin Salt Lake Cityssä veljeni Johnin kanssa. Yllätyin, kun kahdentoista apostolin koorumin jäsen, vanhin Boyd K. Packer (1924–2015), joka oli tavannut tätini New York Cityssä kolme viikkoa ennen sitä konferenssia, viittasi Johniin ja minuun sunnuntaiaamun puheessaan.

Vanhin Packer sanoi tätiäni lainaten: ”Kaksi sisarenpojistani on liittynyt teidän kirkkoonne. Voin tuskin uskoa muutosta, jonka se on saanut aikaan heidän elämässään.”

Tuon syvällisen muutoksen vuoksi (ks. Alma 5:14) sisälläni paloi tuli, josta halusin kertoa. Pian huomasin olevani Idahossa kokoaikaisena lähetyssaarnaajana. Puolivälissä lähetystyötäni isäni, joka oli suurin sankarini ja paras ystäväni, kuoli. Äitini soitti lähetysjohtajalleni ja pyysi, että tulisin kotiin pitämään muistopuheen. Kun lähetysjohtajani jätti päätöksen minulle, kerroin hänelle, että halusin rukoilla ja paastota 24 tuntia ennen päätöstäni.

Sinä yönä näin unen. Isäni ilmestyi minulle. Kesken suurenmoisten ja merkityksellisten keskustelujen hänen kanssaan hän sanoi minulle: ”Poikani, pysy lähetystyössäsi.”

Noudatin isän neuvoa enkä mennyt hautajaisiin.

Puoli vuotta lähetystyöni jälkeen pidin äitiäni kädestä, kun hän veti viimeisen henkäyksensä. Vuosikymmeniä myöhemmin vaimoni Lisa löysi vanhasta laatikosta kirjeen vanhemmiltani. Isä oli kirjoittanut sen minulle lähetystyöni aikana mutta kuollut ennen sen lähettämistä.

”Sydämemme ovat olleet ja ovat ja tulevat aina olemaan täynnä rakkautta sinua kohtaan. Ymmärrän, etteivät asiat ole aina olleet täydellisiä, mutta sellaista elämä on. – – Kristus ei sanonut: ’Seuraa minua, ja se on helppoa.’ Hän sanoi: ’Ota ristisi ja seuraa minua’ (ks. Matt. 16:24). Hän kantoi ristin, mutta meillä kaikilla on siitä lastuja. Ehkäpä meidän paikkamme taivaassa riippuu siitä, kuinka hoidamme omamme. Poika, me rakastamme sinua hyvin paljon.”

Varttuessani kohtelin vanhempiani huonosti, mutta en koskaan epäillyt heidän rakkauttaan. Löydettyäni kirkon olen tehnyt lujasti töitä kiittääkseni ja kunnioittaakseni heitä.

Helmikuun 17. päivänä 2018, kaksi viikkoa ennen kuin Washington D.C:n temppeli suljettiin peruskorjauksen vuoksi, minut sinetöitiin isääni ja äitiini 42 vuotta sen jälkeen kun he olivat siirtyneet verhon läpi iankaikkisuuteen. Vanhin poikamme William toimi isäni sijaisena, ja Lisa toimi äitini sijaisena. Tunsin, että vanhempani, jotka oli sinetöity toisiinsa aiemmin, olivat kumpikin siellä hengessä.

Temppelissä me löydämme köysiä, jotka sitovat meidät ikuisesti rakkaimpiimme. Olen varma siitä.

Kun olin nuori, en halunnut mennä naimisiin tai saada lapsia. Mutta nykyään vaimoni, lapseni ja lastenlapseni ovat suurimpia aarteitani. Kirkko on ihme, ja elämäni kirkossa on ollut ihmeellistä. Joseph Smithin tavoin sanon: ”Ellen olisi kokenut sitä mitä olen, en olisi uskonut sitä itsekään.”

Viisikymmentä vuotta sitten olin rakennustyöläinen Washington D.C:n temppelissä. Olin vakuuttunut siitä, ettei elämässäni ollut onnellista tulevaisuutta. Nykyään olen toimitustyöntekijänä samassa temppelissä otettuani vastaan Herran kutsun seurata Häntä, kokea Hänen parantamisensa, ottaa vastaan Hänen toimituksensa ja pyrkiä tulemaan Hänen kaltaisekseen.

Valokuva Leslie Nilsson

Palautettu kirkko ei ole teoria, filosofia tai pelkästään yhteisö tai kulttuuri. Se on Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tosi kirkko.

Luulin, että löytäisin etsimäni San Franciscosta. En löytänyt. Löysin sen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta ja Herran huoneesta, ”palautuksen kruunaavasta helmestä”.