Miksi tämä kehotus?

Kuvitus David Green

Opetin Concordissa Kaliforniassa Yhdysvalloissa lukion biologiaa, biotieteitä ja kuvataidetta, mukaan lukien syventävää taidekurssia lukion jälkeisiä korkeakouluopintoja varten. Vein myös oppilaani opintoretkille katsomaan joitakin San Franciscon lahden alueen taideaarteita.

Yhdellä opintoretkellämme suunnittelimme käyvämme katsomassa Rodinin pronssiveistosten ja muiden taideteosten kokoelmaa taidemuseossa San Franciscossa ja syövämme sitten lounaan Golden Gaten puistossa. Oppilaat odottivat retkeä innolla.

Suunnittelimme lähtevämme matkaan 17. lokakuuta 1989, mutta sinä aamuna minulle tuli epämiellyttävä kauhun tunne. Minusta tuntui, ettei meidän sittenkään pitäisi mennä San Franciscoon, mutta en ymmärtänyt miksi. Tuo hengellinen vaikutelma oli voimakas ja säilyi koko aamun. Yritin sivuuttaa sen rukoillen ääneti, että tietäisin, tunsinko perusteetonta pelkoa vai normaalia ahdistusta siitä, että olisin vastuussa useista teini-ikäisistä uudessa ympäristössä.

Mutta sitten mieleeni tuli pyhistä kirjoituksista ajatus, jota en kyennyt sivuuttamaan:

”Minä puhun sinulle sinun mielessäsi ja sinun sydämessäsi Pyhän Hengen kautta, joka tulee sinun yllesi ja joka asuu sinun sydämessäsi.

Nyt, katso, tämä on ilmoituksen henki.” (OL 8:2–3.)

Tuo ajatus vahvisti, että minun oli lykättävä retkeä. Kun kerroin oppilailleni, ettemme lähdekään, kaikkialla kampuksella kuului pettymyksen voihkaisuja ja huokauksia. Sanoin heille, että olin pahoillani, mutta minusta tuntui, ettei meidän pitäisi lähteä. Sen sijaan pitäisimme syventävän taideoppitunnin koulun jälkeen tavalliseen tapaan. Lupasin, että lähtisimme opintoretkelle toisen kerran.

Emme jääneet sinä iltapäivänä oppitunnille sisätiloihin vaan päätin, että menisimme koulun piha-alueen vieressä olevaan puistoon, noin 150 metrin päähän luokkahuoneesta, ja piirtäisimme siellä. Istuin betonipöydän ääressä penkillä näyttäen oppilaille joitakin tekniikoita, kun tunsin pöydän liikkuvan.

Hetken luulin, että eräs oppilas potkaisi pöytää, mutta yhtäkkiä puut puistossa tärisivät rajusti. Oksia katkeili. Maaperä puistossa kouristeli kuin matto, jota ravistellaan. Kauhea jyrinä kasvoi pauhuksi. Jotkut oppilaista alkoivat itkeä ja vaikertaa. Tätä seurasi 20 sekunnin kuluttua kauhea hiljaisuus.

Kun meteli ja tärinä laantuivat, palasimme hiljaa luokkahuoneeseen. Jo ennestään sotkuinen taideluokka oli aivan sekaisin. Sähköt kouluun olivat poikki, ja huone oli pimeä. Panin pois joitakin tarvikkeita ja käskin oppilaiden mennä suoraan kotiin, lukitsin huoneen ja lähdin.

Kun olin matkalla kotiin, autoradiossa kerrottiin, että lahden alueelle oli iskenyt maanjäristys, jonka voimakkuus oli 6,9 Richterin asteikolla. Tuhansia loukkaantui ja kymmeniä kuoli. Monet rakennukset San Franciscossa paloivat tai sortuivat. Teitä ja siltoja suljettiin. Kului lähes viikko, ennen kuin osa kaupunkiin jääneistä ihmisistä pääsi palaamaan kotiin. Kesti vuosia korjata joitakin vakavasti vaurioituneita rakennuksia, mukaan lukien museo, jossa oppilaani ja minä olimme suunnitelleet viettävämme iltapäivän.

Olen kiitollinen tiedosta, että taivaallinen Isämme rakastaa meitä ja että Hän huolehtii meistä ja varjelee meitä tahtonsa mukaisesti. Olen myös kiitollinen siitä, että Pyhän Hengen kuiskausten välityksellä Hän varoittaa meitä fyysisistä ja hengellisistä vaaroista, jos meillä on korvat kuulla.

”Me voimme rukoilla taivaallista Isäämme ja saada johdatusta ja ohjausta, saada varoitusta vaaroista ja häiriötekijöistä sekä kyetä tekemään asioita, joita emme pystyisi tekemään omin voimin. Jos todella vastaanotamme Pyhän Hengen ja opimme havaitsemaan ja ymmärtämään Hänen kehotuksiaan, meitä opastetaan isoissa ja pienissä asioissa.”

Tiedän, että se on totta.