Magdalan Maria – rakkautta ja kysymyksiä

Yksi ensimmäisiä asioita, mitä tästä kertomuksesta huomataan, on se, että Maria tuli haudalle varhain, ennen kuin aurinko oli noussut (ks. Joh. 20:1). Johannes ei kerro, miksi Maria oli siellä. Markuksen ja Luukkaan kertomukset antavat ymmärtää, että Maria ja muutamat muut naiset halusivat voidella Jeesuksen ruumiin mutta joutuivat odottamaan sapatin päättymistä (ks. Mark. 16:1; Luuk. 23:55–56; 24:1). Matteus sanoo yksinkertaisesti, että he menivät ”katsomaan hautaa” (Matt. 28:1).

Olipa syy mikä tahansa, näyttää siltä, että Maria ja hänen seuralaisensa halusivat päästä sinne mahdollisimman pian. Oli varmasti ollut tuskallista nähdä rakkaan Herran kärsivän ja kuolevan ristillä vain päiviä aiemmin. Tulevaisuus tuntui luultavasti epävarmalta, synkältä ja pelottavalta. Mutta Maria ei jäänyt pimeyteensä. Hän tiesi, että Jeesus oli hänen valonlähteensä – Jeesus oli pelastanut hänet aiemminkin pimeydestä (ks. Luuk. 8:2) – joten hän meni innokkaana sen ainoan maallisen asian luo, joka hänellä oli jäljellä Jeesuksesta: Hänen hautansa. Ja kuvaannollisesti puhuen hän ei odottanut, että pimeys hälvenisi ja valo loistaisi hänen polullaan. Hän otti uskon askelia pimeydessä.

Aluksi haudalle tuleminen ei antanut Marialle täydellistä ymmärrystä. Itse asiassa se, mitä hän näki siellä, herätti lisää kysymyksiä, lisää hämmennystä. Kuinka kivi oli otettu pois? Miksi Jeesuksen ruumis ei ollut haudassa? Missä Hän oli?

Meille vastaukset ovat nykyään selkeitä ja loistavia. Mutta Marialle ne eivät olleet – eivät vielä. Yrittäessään ymmärtää näkemäänsä Maria päätteli: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu” (Joh. 20:2). Sitten hän juoksi Pietarin ja Johanneksen luo ilmoittamaan varkaudesta.

Tuo mieltä vaivannut ajatus yhä mielessään Maria palasi haudalle. Siellä hän näki kaksi enkeliä istumassa siinä, missä Jeesus oli maannut – selvänä todisteena siitä, että jotakin taivaallista oli tapahtumassa. Silti Maria ilmaisi yhä väärän olettamuksensa, että Jeesuksen ruumis oli varastettu. (Ks. Joh. 20:11–13.)

On kuitenkin vaikuttavaa, ettei Maria poistunut haudalta. Hämmennyksessäänkin ja kaikkine vastaamattomine kysymyksineen hän jäi sinne – itkien, katsellen, esittäen jatkuvasti kysymyksiä (ks. Joh. 20:10–11). Hän jäi, ei siksi, että hän olisi ymmärtänyt kaiken, vaan koska hän rakasti Herraansa. Vaikka Maria oli epävarma, silti totta oli se, että hän rakasti Vapahtajaa. Rakkaus, ei tieto, toi hänet haudalle, ja rakkaus piti hänet siellä.

Ja koska hän jäi, hän oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan saamassa tarvitsemansa vastaukset, kun ne lopulta tulivat.

Ymmärrys tuli vähitellen. Maria näki ylösnousseen Vapahtajan seisovan puutarhassa ja puhui Herralle, ja Herra puhui hänelle. Mutta Maria ei aluksi tunnistanut Jeesusta. Vasta kun Jeesus sanoi Marian nimen, Maria tajusi, kuka Hän oli. (Ks. Joh. 20:14–16.) Miksi oli näin? Mikä siinä, että Vapahtaja kutsui Mariaa nimeltä, oli ilmeisesti voimallisempi todistus Marialle kuin se, mitä hänen silmänsä näkivät ja mitä hänen korvansa kuulivat? Maria tiesi, miltä Jeesus näytti. Hän tunsi Herran äänen. Mutta hänen suhteensa Vapahtajaan oli paljon syvempi. Hän tunsi Vapahtajan. Maria oli vuosien varrella rakentanut henkilökohtaisen yhteyden Vapahtajaan – seurannut Häntä, kuullut Häntä, parantunut Hänen voimastaan. Näyttää siltä, että juuri siksi hän viimein tunnisti Herran.

Ehkä meidän kaikkien pitäisi olla enemmän Marian kaltaisia. Me kaikki tarvitsemme rohkeutta ottaa uskon askelia ”jo aamuhämärissä”. Kun koemme huolestuttavia asioita, kun kysymykset vain johtavat uusiin kysymyksiin, kun maalliset oletuksemme sokaisevat meidät hengellisesti, me voimme Marian tavoin pitää kiinni rakkaudestamme Jeesukseen Kristukseen. Me voimme rakentaa suhteen Häneen niin vahvaksi, että luotamme Häneen jopa enemmän kuin luotamme fyysisiin aisteihimme. Ehkä silloin rakkautemme Vapahtajaa kohtaan voi pitää meidät lähellä Häntä, tapahtuipa mitä tahansa – kunnes aurinko viimein nousee ja silmämme Marian lailla avautuvat.