Loukussa ojassa

Kuvitus David Green

Työskennellessäni maatilakonsulttina joitakin vuosia sitten Casa Granden eteläpuolella Arizonassa Yhdysvalloissa huomasin tamman keskellä sinimailaspeltoa.

”Täällä ei pitäisi olla hevosia”, sanoin itsekseni. Kun ajoin lähemmäksi, huomasin varsan loukussa viereisessä betonisessa kasteluojassa. Vain päivän tai kahden ikäinen varsa oli niin pieni, ettei se pystynyt hyppäämään pois ojasta. Se oli loukussa.

Kun lähestyin varsaa, pellolla oleva tamma kävi levottomaksi. Hyppäsin kuivaan ojaan ja puhuin rauhallisesti sen varsalle, silitin sitä, nostin sen ylös ja laskin sen ojan penkereelle.

Sen sijaan että varsa olisi mennyt emänsä luo se hyppäsi takaisin ojaan. Tartuin sitä oikeasta takajalasta, nostin sen jälleen ylös ojasta ja ohjasin sen kohti emäänsä. Se kääntyi nopeasti ympäri ja yritti päästä taas ojaan.

Tartuin siihen kolmannen kerran ja puhuin sille taas lempeästi, kun kannoin sitä kohti emäänsä. Kun jätin sen ja aloin perääntyä, se seurasi minua!

”Ei”, sanoin osoittaessani sitä jälleen kohti emää, ”sinun on mentävä äitisi luo.”

Silloin tapahtui jotakin erityistä. Sen äiti hirnahti. Pieni hevonen tunnisti heti emänsä äänen ja lähti tämän perään. Sitten ne kaksi ravasivat pellolta kohti erämaata.

Kun pohdin tätä kokemusta, mietin, kuinka moni meistä on pudonnut ojaan, josta emme pääse ylös tai johon jatkuvasti putoamme uudelleen. Ehkä se on synnin, riippuvuuden tai epäilyksen oja.

Presidentti Russell M. Nelson opetti: ”Meidän tulee kuulla Herran sanaa, kuunnella sitä ja ottaa varteen se, mitä Hän on meille sanonut!” Hän sanoi, että me kuulemme Herran äänen pyhissä kirjoituksissa ja temppelissä, myöhempien aikojen profeettojen ja apostolien sanoissa sekä Pyhän Hengen kuiskauksissa.

Varsa pelastui, kun sen emä kutsui sitä. Varsa tunnisti sen äänen ja seurasi sitä.

Hyvä paimen kutsuu meitä. Kun kuulemme Hänen ääntään ja seuraamme Häntä (ks. Alma 5:37, 41), Hän nostaa meidät, kun lankeamme, parantaa meidät ja johtaa meidät kotiin.