Jumalan teot ovat tulleet julki

Minulla oli sovittu tapaaminen neurologin luona muutamaa päivää myöhemmin, mutta sinä tammikuisena aamuna isosiskoni Kylie tunsi innoitusta, että perheeni pitäisi viedä minut läheisen sairaalan ensiapuun. Lääkärit tilasivat nopeasti tietokonetomografian (CT) ja ensimmäisen useista selkäydinpistoista aivo-selkäydinnesteen paineen alentamiseksi. Seuraavana päivänä minulle tehtiin kaksi magneettikuvausta (MRI). Sitten silmälääkäri tutki minut.

”Kuinka monta sormea näet?” hän kysyi pitäen useita sormia suoraan kasvojeni edessä. En nähnyt mitään.

Tutkimuksensa jälkeen hän totesi, että minulla oli sekä hyvänlaatuisen kallonsisäisen paineen kohoamisen että näköhermotulehduksen oireita. Kumpikaan tila ei yksinään näyttänyt selittävän täysin oireita. Hän selitti, että koska olin menettänyt näköni niin täysin, paraneminen voisi kestää yli vuoden ja että näkökykyni ei ehkä kokonaan palaisi kokonaan. Hän suositteli suurta annosta laskimonsisäisiä steroideja ja muita lääkkeitä.

Kun hän oli lähtenyt, aloin itkeä. Äitini rauhoitteli minua: ”Ellet pysty pitämään kiinni uskostasi juuri nyt, voit luottaa meidän uskoomme.”

Kolmantena päivänäni sairaalassa neurologini pyysi, että selkäytimeni ja aivoni kuvannettaisiin (MRV) kasvaimen tai tukoksen etsimiseksi. Kello neljä aamulla, kaksi päivää sokeana heräämiseni jälkeen, aloitin viisituntisen magneettikuvauksen. Valmistautuessani siihen perheeni suunnitteli rukoilevansa ja paastoavansa puolestani sinä aamuna. Isäni, joka nukkui vieressäni penkillä joka yö sairaalahuoneessani, antoi minulle uuden siunauksen – toisen monista saamistani siunauksista.

Kun sairaalateknikko kysyi, halusinko kuunnella musiikkia kuvauksen aikana, pyysin lempilaulajani kappaleita. Teknikko asetti kumikuulokkeet korviini ja kiinnitti pääni alas kasvoverkolla pitääkseen minut paikallaan. Samalla hän melkein tönäisi kuulokkeet pois korvistani. Kuulin hädin tuskin musiikkia, kun MRV alkoi.

Mitä kauemmin toimenpide kesti, sitä kuumemmaksi tunsin oloni putkimaisen kuvantamiskoneen sisällä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen minulle kerrottiin, että pärjäsin hienosti ja että minun piti jaksaa vielä vähän kauemmin. Mutta minua pelotti, ja kuumuus, kovat äänet ja täysin paikallaan pysyminen ahdistivat.

Huusin hiljaisessa rukouksessa: ”Taivaallinen Isä, lohdutathan minua. Minä olen kovin yksin. Tarvitsen apuasi. Tarvitsen perhettäni.”

Samassa kuulin korvissani pianon pehmeän soinnin. Se oli yhdestä lempilauluistani – sellaisesta, jota pikkusiskoni Morgan soittaa pianolla. En olisi odottanut kuulevani sitä löysistä kuulokkeista koneen melun yli. Tuntui siltä kuin Morgan olisi kanssani, enkä ollut yksin. Meteli kaikkosi. Kuumuus kaikkosi. Ahtaan paikan kammo kaikkosi.

Tunsin olevani poissa kehostani, aivan kuin olisin kellunut merellä avaruudessa. Tunsin, että Jumalan rakkaus ja perheeni rakkaus ympäröivät minut. Sitten vain olin rauhallinen. Kello oli 7.30, juuri se aika, kun perheeni alkoi paastota puolestani. Loput viisituntisesta kuvauksesta kuluivat hetkessä, ja sitten kuulin: ”Olet valmis.”

Tuon kokemuksen tuoma rakkaus sai minut kyyneliin ja helpotti väsymystä, jota tunsin loppuaikanani sairaalassa. En tiennyt, palautuisiko näköni, mutta tiesin, että Jumala oli apunani ja oli kuullut rukoukseni. Oltuani neljä päivää sairaalassa pääsin pois.

Joka päivä seuraavien kahden viikon ajan palasin sairaalaan saamaan lääkitystä, ja joka päivä tarkkailin muutoksia näkökyvyssäni – tummanharmaan haalistumista vaaleanharmaaksi, sormieni ääriviivojen ilmaantumista kasvojeni edessä, television oranssin sumeuden muuttumista kukaksi. Jokainen pieni kehitysaskel oli voitto.

Kaksi viikkoa sairaalasta pääsyni jälkeen eräs testi osoitti, että näkökykyni oli parantunut nollasta lähes täydelliseksi molemmissa silmissäni.

”Bronwyn, mitä on tapahtunut?” silmälääkärini kysyi.

”No, me olemme rukoilleet, ja olen saanut siunauksia”, vastasin.

”Tämä on ihmeellistä!” hän sanoi. ”En ole koskaan nähnyt tällaista tapahtuvan. Meillä ei pitäisi olla tuloksia lähelläkään tällaista ainakaan puoleen vuoteen.”

Myöhemmin hän kertoi minulle, että potilaat, joilla ei ole lainkaan näkökykyä, saavat harvoin takaisin normaalin näkökyvyn. Muutamassa viikossa olin edennyt yhdestä hänen pahimmista tapauksistaan hänen parhaaksi tapauksekseen.

Vuoden 2022 lopussa johtohenkilöt isäni seurakunnassa valitsivat seurakunnan teeman vuodelle 2023. Sen innoittajana olivat presidentti Russell M. Nelsonin opetukset. Aiemmin sinä vuonna hän oli sanonut: ”Tavoitelkaa ja odottakaa ihmeitä.”

Tuolloin isäni ajatteli, että teema auttaisi seurakunnan jäseniä, joilla oli kestettävänään vaikeita aikoja. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että siitä tulisi niin henkilökohtainen meidän perheellemme.

”Seuratkaa Kristuksen valoa”, teema kuului. ”Odottakaa ihmeitä! Odottakaa iloa!”

Nyt kaksi vuotta myöhemmin näkökykyni on parempi kuin ennen sen menettämistä. Kiitän taivaallista Isää joka päivä ihmeestäni ja perheeni horjumattomasta uskosta. Tämän koettelemuksen kautta Jumalan työ tuli julki. Sain vahvemman todistuksen, syvemmän arvostuksen elämää kohtaan ja suuremman rakkauden Häntä ja perhettä ja ystäviä kohtaan.

Nykyään teen kaiken voitavani, myös taiteilijana, hyödyntääkseni parhaalla mahdollisella tavalla siunauksia, lahjoja ja iloa, joita Jumala on antanut minulle – ylistääkseni Häntä ja siunatakseni muita.