Vuoden 1836 siunaukset ja vuoden 1837 vaikeudet

Tammikuussa 1836, kun temppeli oli valmistumassa, pyhät alkoivat kokea keskuudessaan temppelin hengellisiä siunauksia. Heille oli luvattu, että Kirtlandin temppelissä heille annettaisiin voimaa (ks. OL 38:32, 38). Tämä lupaus toisti sen, mitä Vapahtaja Uuden testamentin mukaan sanoi apostoleilleen Jerusalemissa. Ylösnousemuksensa jälkeen Hän sanoi heille, ettei heidän pitänyt lähteä saarnaamaan, ennen kuin heille olisi annettu ”voima korkeudesta” (ks. Luuk. 24:49). Sitten helluntaipäivänä Hänen apostolinsa saivat tämän voiman, kun Henki laskeutui heidän päälleen ”kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska – –. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä mitä Henki antoi heille puhuttavaksi.” (Ap. t. 2:2, 4.)

Tammikuussa 1836 Joseph Smith ja muut kirkon johtohenkilöt kokoontuivat rukoilemaan, siunaamaan toisiaan ja hoitamaan kirkon asioita. Kun he olivat siunanneet profeetta Josephin, hän näki näyn selestisestä valtakunnasta. Hän näki taivaallisen Isän ja Jeesuksen Kristuksen, Aadamin ja Abrahamin, omat vanhempansa (jotka olivat yhä elossa) sekä vanhemman veljensä Alvinin, joka oli kuollut saamatta kastetta. Joseph sai tietää, että ”kaikki, jotka ovat kuolleet vailla tietoa tästä evankeliumista mutta jotka olisivat ottaneet sen vastaan, jos heidän olisi sallittu jäädä, ovat Jumalan selestisen valtakunnan perillisiä” (OL 137:7).

Kaksi kuukautta myöhemmin, 27. maaliskuuta 1836, pyhät kokoontuivat Kirtlandin temppeliin sen vihkimistä varten. He kuuntelivat Josephin vihkimisrukousta, jossa hän pyysi taivaallista Isää hyväksymään Kirtlandin temppelin paikkana, jossa Vapahtaja voisi ”ilmaista itsensä kansallensa” (OL 109:5). Siihen pyhään tilaan ahtautuneina pyhät lauloivat ”Nyt liekkinä loistavi Henki Herran”. He huusivat yhteen ääneen: ”Hoosianna! Hoosianna! Hoosianna Jumalalle ja Karitsalle.”

He kokivat hengellisiä siunauksia vihkimistilaisuudessa ja seuraavalla viikolla. He paastosivat, rukoilivat, nauttivat sakramentin, pesivät toistensa jalat ja kokivat näkyjä. He tunsivat saaneensa voimaa lähteä saarnaamaan evankeliumia. Heille oli annettu voimaa korkeudesta.

Mutta hengelliset ilmestykset eivät päättyneet siihen. Huhtikuun 3. päivänä 1836 Vapahtaja ilmestyi kahdelle palvelijoistaan. ”Verho poistettiin mielestämme, ja ymmärryksemme silmät avattiin”, Joseph Smith ja Oliver Cowdery sanoivat. ”Me näimme Herran seisomassa korokkeen kaiteella edessämme [sanoen]: Minä olen ensimmäinen ja viimeinen; minä olen hän, joka elää, minä olen hän, joka surmattiin; minä olen teidän puolustajanne Isän luona.” (OL 110:1–4.)

Vapahtajan käynnin jälkeen Mooses, Elias ja Elia ilmestyivät kukin Josephille ja Oliverille ja antoivat heille avaimet, joiden avulla nämä voisivat saarnata Jeesuksen Kristuksen evankeliumia ja koota Israelia, siunata maailmaa Abrahamin liitolla ja sinetöidä perheitä (ks. jakeet 11–16).

Mutta Kirtlandin kertomus ei pääty näihin ihmeellisiin ilmestyksiin. Vuosi temppelin vihkimisen jälkeen yhteiskunta oli heikkenemässä. Kansainvälinen talouskriisi johti valtavaan työttömyyteen Yhdysvalloissa. Pankkeja kaatui eri puolilla maata, mukaan lukien pieni pankki, jonka kirkon johtajat olivat perustaneet Kirtlandiin vauhdittamaan yhteisön kehitystä. Joseph Smith ja muut kirkon johtajat yrittivät epätoivoisesti pelastaa yhteisön talouden. Maailmanlaajuisen talouskriisin aalto oli kuitenkin liikaa. Ihmiset alkoivat menettää työpaikkansa ja kotinsa. Monet alkoivat nurista Jumalaa ja kirkkoa vastaan. Miksi Herra oli sallinut kansansa epäonnistua taloudellisesti? Jotkut alkoivat kuiskia ja sitten julistaa, että Joseph oli langennut profeetta.

Eräässä kokouksessa kesällä 1837 Kirtlandin temppelissä Joseph Smith vanhempi, kirkon patriarkka, puhui poikansa ollessa poissa. Hänen puhuessaan eräs toisinajattelija yritti vetää hänet alas puhujakorokkeelta. Kun William Smith puolusti isäänsä, eräs toinen apostoli uhkasi surmata Williamin miekalla. Toiset miehet veitsineen ja pistooleineen ympäröivät Williamin. Temppeli, joka vuotta aiemmin oli ollut pyhyyden ja hengellisyyden tyyssija, oli nyt väkivallan, erimielisyyden ja sekasorron paikka.

Kun Joseph Smith palasi Kirtlandiin, useimmat kirkon jäsenet tukivat häntä profeettana, mutta kolme apostolia erotettiin kahdentoista koorumista. Taloudelliset ongelmat olivat muuttuneet hengellisiksi ongelmiksi. Muutaman kuukauden kuluttua Herra käski Josephia lähtemään Kirtlandista perheensä ja oman henkensä turvaamiseksi.

Silminnäkijöiden kertomukset todistavat tuon ajan vaikeuksista. Vilate Kimball, apostoli Heber C. Kimballin vaimo, lähetti kirjeen aviomiehelleen, joka palveli tuolloin yhtenä ensimmäisistä lähetyssaarnaajista Englannissa. ”En epäile, etteikö tämä sattuisi sydämeesi”, hän kirjoitti Heberille kertoen tälle toisinajattelijoista. ”He väittävät uskovansa Mormonin kirjaan ja Oppiin ja liittoihin mutta kieltävät ne teoissaan.”

Vilate tiesi, ettei Joseph ollut täydellinen. Joseph oli tehnyt virheitä Kirtlandin talouskriisissä. Ja Vilate rakasti edelleen monia toisinajattelijoita. Mutta hän näki vuoden 1837 tapahtumissa syvällisemmän opetuksen: ”Herra sanoo, että se, joka ei kestä kuritusta ja kieltää minut, ei voi tulla pyhitetyksi.”

Samassa kirjeessä Marinda Hyde lisäsi viestin aviomiehelleen Orsonille, joka myös oli Englannissa palveleva apostoli. Marindan isoveli oli yksi apostoleista, jotka olivat jättäneet kirkon. ”Ette ole koskaan nähneet sellaisia aikoja Kirtlandissa kuin joita nyt elämme, sillä näyttää siltä, että kaikki luottamus toinen toiseemme on mennyttä”, hän kirjoitti.

Miksi pitäisi muistaa vuoden 1837 murhenäytelmä eikä vain vuoden 1836 menestys? Koska näitä kahta ei tietenkään voi koskaan erottaa toisistaan. Niin on meidän omassa elämässämmekin. Jumala suo meille kaikille hengellisten siunausten aikoja, hetkiä, jolloin Hän puhuu sielullemme ja johdattaa meitä kädestä pitäen liittopolkua pitkin. Hän suo meille vakauden kausia, aikoja, jolloin meillä on riittävästi ja ylimääräistäkin, aikoja, jolloin perheemme on terve ja onnellinen, aikoja, jolloin ystävämme ovat lähellä ja yhteydessä meihin. Me kaikki elämme aikoja, jotka muistuttavat vuotta 1836.

Mutta Jumala ei koskaan luvannut, että kokisimme vain vuoden 1836. Vuosi 1837 koittaa meille jokaiselle. Se tuo taloudellista epävakautta, kun olemme huolissamme siitä, mistä saada rahaa. Se tuo henkilökohtaista epävarmuutta, kun perheemme kärsii äkillisestä taudista, kroonisista sairauksista, masennuksesta tai ahdistuksesta. Se tuo sosiaalista epävakautta, kun ystävämme ajautuvat pois tai pettävät meidät.

Ellemme muista omia vuoden 1836 kokemuksiamme – omia aikojamme, jolloin olemme tunteneet Herran käsien vaikutuksen elämässämme – vuosi 1837 saattaa tuoda mukanaan hengellistä epävakautta. Se voi houkutella meitä sanomaan: ”Tämä ei ole sen arvoista.” Se voi houkutella meitä sanomaan: ”Jumala ei rakasta minua.” Se voi houkutella meitä sanomaan: ”Joseph Smith ei ollut profeetta” tai ”Presidentti Nelson ei ole Jumalan profeetta”. Se voi houkutella meitä sanomaan: ”Liittopolku ei ole minua varten.”

Mutta jos teemme hengellisen työn muistamalla vuoden 1836 ja eläen siellä hengellisesti silloinkin kun koemme vuoden 1837 koettelemuksia, me voimme yhä olla lujasti juurtuneina uskoomme Jeesukseen Kristukseen, voimme yhä tietää, että Jumala rakastaa meitä, ja voimme yhä tietää, että evankeliumin ja Jeesuksen Kristuksen kirkon palautus on todellinen ja että Herra johtaa kirkkoaan valittujen palvelijoidensa välityksellä.