Pienten lasten äideille
Kun äitiys ei tunnukaan aivan ”ihmeelliseltä”
Äitiys on usein sekoitus iloa ja haasteita.
Kun lapseni oli vastasyntynyt, olin lopen uupunut. Olin valvonut hänen kanssaan koko yön, ja pääsimme aamulla hädin tuskin kirkkoon. Kokouksen jälkeen eräs ystävällinen vanhempi nainen tarttui käsivarteeni ja sanoi: ”Eikö äitiys olekin aivan ihmeellistä?”
Olin liian turhautunut vastatakseni. Olin aina halunnut äidiksi, ja vaikka äitiydessä on monia ihania puolia, sillä hetkellä se ei todellakaan tuntunut minusta ”ihmeelliseltä”.
Aloin tuntea syyllisyyttä, kun synnytyksen jälkeen mieleeni hiipi epäilyksiä ja huolia. Mitä jos en sittenkään halua olla äiti? Ensimmäisinä viikkoina en tuntenut sitä jatkuvaa ihmetystä, jota muut äidit ilmaisivat. Samalla sydäntäni särki niiden naisten puolesta, jotka toivoivat pääsevänsä äidiksi, ja tunsin olevani itsekäs, kun en nauttinut jokaisesta äitiyden hetkestä.
Tekikö se minusta huonon äidin? Olinko minä ainoa, josta tuntui tältä?
Ihmeellisyyden löytäminen
Lähetin tekstiviestin muutamille ystävilleni, jotka olivat myös vastikään tulleet äideiksi. Olin helpottunut kuullessani, että heilläkin oli vaikeita päiviä (ja öitä). Heidän kanssaan keskusteleminen toi minulle hämmästyttävän oivalluksen:
Ehkä käytämme sanaa ihmeellinen kuvaamaan äitiyttä, koska se voi olla vaikeaa ja uskomatonta samaan aikaan.
Olin ollut turhautunut siitä, että äitiyttä kuvataan sanalla ihmeellinen pikemmin kuin sanoilla haastava, epäitsekäs, kaikenkattava – sanoilla, jotka tuntuivat osuvilta, kun vauvani tarvitsi minua ympäri vuorokauden. Melkein toivoin, että kirkossa tapaamani nainen olisi kysynyt: ”Eikö äitiys olekin rankkaa?”
Äkkiä mieleeni tulivat laulun ”Oi Jeesuksen laupeus” englanninkieliset sanat:
”Oh, it is wonderful, wonderful to me!” [Oi miten ihmeellistä, ihmeellistä se minulle on!]
Vapahtajan sovitus oli haastava, epäitsekäs ja kaikenkattava teko. Siitä huolimatta sitä kuvaillaan laulussa sanalla wonderful, ihmeellinen.
Mitä äitiys on opettanut minulle
Nyt kun poikani on yksivuotias ja ajattelen ensimmäistä vuottani äitinä, huomaan oppineeni todella paljon. Ja mikä tärkeintä, olen kasvanut lähemmäksi Jeesusta Kristusta.
Mietin usein näitä kahdentoista apostolin koorumin presidentin, presidentti Jeffrey R. Hollandin sanoja: ”Mikään rakkaus kuolevaisuudessa ei yllä lähemmäksi Jeesuksen Kristuksen puhdasta rakkautta kuin se epäitsekäs rakkaus, jota omistautunut äiti tuntee lastaan kohtaan.”
Olen oppinut ymmärtämään Vapahtajaa paremmin, kun olen oppinut, mitä on olla äiti.
Olen myös oppinut arvostamaan syvemmin omaa rakasta äitiäni ja niitä lukemattomia uhrauksia, joita hän on tehnyt hyväkseni elämäni aikana. Ihmeellinen on sana, jota käyttäisin kuvailemaan häntä.
Pyhissä kirjoituksissa viitataan toistuvasti äiteihin ja äitiyteen. Näiden viittausten lukeminen äitinä on tuonut elämääni uuden näkökulman.
Esimerkiksi kohta Jes. 49:15 tuntuu minusta paljon puhuttelevammalta nyt, kun ymmärrän, millaista on hoivata lasta jatkuvasti: ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda.”
Kehoni ei fyysisesti pysty unohtamaan, että minulla on lapsi, joka on riippuvainen minusta – mutta siltikään sitä ei voi verrata täydelliseen, ikuiseen rakkauteen, jota Vapahtaja tuntee meitä kohtaan.
Poikani kasvattaminen on auttanut minua ymmärtämään paremmin temppeliliittojeni luvattuja siunauksia ja antanut minulle suuremman syyn näyttää esimerkkiä Vapahtajani opetuksista.
Jokainen päivä äitinä tuo mukanaan sekoituksen haasteita ja iloa, mikä kertoo täydellisesti, miksi äitiys voi olla ”ihmeellistä”, vaikka se ei ehkä tuntuisikaan siltä.
Vaikka en aina tunnekaan olevani ”ihmeellinen” äiti, toivon, että voin joka päivä tulla yhä enemmän Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen kaltaiseksi ja opettaa poikaani seuraamaan Hänen jalanjäljissään.