Pelkäsin puhua piispalleni – kuinka hän suhtautuisi?

Alkuun en välittänyt. Näin kirkon säännöt rajoittavina. Kävin yhä kirkossa, mutta syvällä sisimmässäni tunsin itseni kelvottomaksi ja lakkasin nauttimasta sakramenttia kuukausiksi.

Sitten iski korona, joka pysäytti kaikki pyrkimykseni. Samoihin aikoihin sain tietää jotakin järkyttävää: minut on adoptoitu. Vanhempani eivät olleet koskaan kertoneet minulle, ja kävin läpi pientä identiteettikriisiä.

Tunsin olevani etäällä kaikesta, mihin olin aiemmin uskonut. Tiesin, että minun oli jälleen selvitettävä, kuka todella olen. Kun viimein palasin kotiin, avauduin vanhemmilleni kaikesta – myös valinnoista, joita olin tehnyt. Sen sijaan että he olisivat toruneet minua, he suhtautuivat rakastavasti. He muistuttivat minua siitä, kuka minä todella olen: heidän poikansa ja Jumalan rakas poika.

Halusin muuttua. Vanhempani kannustivat minua puhumaan piispalleni, aloittamaan parannusprosessin ja luottamaan Vapahtajan lunastavaan voimaan.

Mutta minä pelkäsin! Olin huolissani siitä, että minua rangaistaisiin tai minut tuomittaisiin valintojeni vuoksi. Yleensä en välitä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta, mutta piispani on todella mahtava mies, enkä halunnut tuottaa hänelle pettymystä kertomalla hänelle, mitä olin tehnyt.

Mutta kuten vanhin Scott D. Whiting seitsemänkymmenen koorumista on opettanut: ”Älkää piiloutuko niiltä, jotka rakastavat ja tukevat teitä; pikemminkin kiiruhtakaa heidän luokseen. Hyvät piispat, seurakunnanjohtajat ja johtohenkilöt voivat auttaa teitä pääsemään osallisiksi Jeesuksen Kristuksen sovituksen parantavasta voimasta.”

Piispalla on ”pappeuden avaimet edustaa Herraa autettaessa kirkon jäseniä tekemään parannus”. Sen sijaan että olisin joutunut kohtaamaan ankaran tuomion puhuessani hänen kanssaan, tunsin piispani toimistossa vain lohtua. Tajusin, että Herra luotti siihen, että hän auttaisi minua, ja tunsin, että minäkin voisin luottaa häneen.

Piispani kannusti minua oppimaan Vapahtajasta ja Hänen sovituksestaan omaksumalla hengellisiä tottumuksia. Tapasin piispani säännöllisesti, ja hän soitti minulle joka viikko tarkistaakseen tilanteen. Tunsin itseni rakastetuksi joka kerta kun puhuin hänen kanssaan.

Viimein piispani avulla jätin paheet elämästäni. Silti sakramentin nauttiminen uudelleen jännitti minua. Olinko todella kelvollinen – kaiken tekemäni työn jälkeenkin?

Mutta piispani tyynnytteli minua. Hän muistutti minulle, ettei minun tarvinnut olla täydellinen – vain olla halukas. Tein parhaani, ja Vapahtaja tiesi sen ja antaisi minulle jatkossakin anteeksi, kun luottaisin Hänen parannuksen lahjaansa.

Sisar Tamara W. Runia, ensimmäinen neuvonantaja Nuorten Naisten ylimmässä johtokunnassa, opetti äskettäin: ”Kristuksen luo tuleminen tarkoittaa sitä, että sanoo: ’Autatko minua?’ ja tuntee toivoa ja ilmoitettua varmuutta siitä, että Hänen käsivartensa ovat aina ojennettuina sinua kohti.”

Tämän kokemuksen jälkeen aloin luottavaisena uudistaa liittojani sakramentissa. Tunsin itseni uudeksi ihmiseksi, jolla on uusi käsitys siitä, kuka todella olen ja mitä pystyn tekemään Herran avulla. Palvelin jopa lähetystyössä, koska nähtyäni, kuinka paljon Vapahtajan lunastuksen lahja on muuttanut elämääni, halusin auttaa muita löytämään toivon, jota Hän antaa minulle joka päivä.

Käskyt eivät ole rajoittavia – ne ovat olemassa, koska Jumala haluaa meidän menestyvän, kasvavan ja pääsevän pois synnin ansasta. Jeesuksen Kristuksen evankeliumin keskipisteenä on rakkaus, jota Hän ja taivaallinen Isä tuntevat meitä kohtaan. Koska koen tuota täydellistä rakkautta, pyrin tulemaan enemmän Heidän kaltaisekseen.

Heidän parannuksen lahjansa täyttää elämäni ilolla.