NA-viikkojulkaisusta
Kun vauvamme olivat vastasyntyneiden teho-osastolla, käännyimme Kristuksen puoleen saadaksemme rauhaa
Kirjoittaja asuu Idahossa Yhdysvalloissa.
Elämämme pelottavin luku opetti meille Jeesuksen Kristuksen avulla saadun rauhan hiljaisen voiman.
Valokuva kirjoittajan luvalla
Paras joululahja, minkä vaimoni Heidi ja minä olemme koskaan saaneet, oli se, kun saimme tuoda kaksospoikamme kotiin vastasyntyneiden teho-osastolta.
Heidi ja minä tapasimme opiskellessamme yliopistossa, ja pian sen jälkeen kun olimme solmineet avioliiton Rexburgin temppelissä Idahossa, saimme tietää odottavamme kaksosia. Olimme hyvin innoissamme – mutta raskauden jatkuttua muutaman kuukauden asiat saivat odottamattoman käänteen. Poikamme syntyivät jo 27. raskausviikolla, ja kumpikin painoi vajaan kilon. Heidät kiidätettiin suoraan vastasyntyneiden teho-osastolle, jossa he viettivät seuraavat neljä kuukautta taistellen hengestään.
Luottamusta kyynelsilmin
Nuo ensimmäiset päivät olivat vaikeimpia, mitä olemme koskaan joutuneet kokemaan. Saimme puheluja lääkäreiltä – jokainen kertoi uutisia uusista komplikaatioista tai uusista leikkauksista. Se oli musertavaa. Oli monia unettomia öitä, jotka olivat täynnä rukouksia, kyyneliä ja syvää epävarmuutta.
Kaiken sen kaaoksen keskellä teimme tietoisen päätöksen luottaa taivaalliseen Isään. Se ei ollut helppoa. Emme tienneet, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, mutta tukeuduimme elämämme aikana rakentamaamme uskoon. Yksi pyhien kirjoitusten kohta, joka toi meille paljon voimaa, oli Hel. 5:12, jossa meitä kehotetaan rakentamaan perustuksemme ”meidän Lunastajamme kalliolle, hänen, joka on Kristus”.
Tuo jae osaltaan muistutti meitä siitä, ettemme olleet yksin. Jeesus Kristus oli jo kulkenut tuskan ja epävarmuuden polkua. Hän ymmärsi täsmälleen, miltä meistä tuntui. Kun pidimme Hänet elämämme keskipisteenä, aloimme huomata pieniä muistutuksia siitä, että Jumala oli kanssamme.
Pidimme kiinni toivosta
Temppeliin meneminen ja selestisessä huoneessa istuminen antoivat meille kipeästi kaipaamiamme rauhan hetkiä. Emme tienneet, miten asiat menisivät, mutta tunsimme lohtua. Se ei tarkoittanut, että kaikki sujuisi toivomallamme tavalla, mutta se tarkoitti, ettei meidän tarvinnut selviytyä siitä yksin.
Yksi jae, joka tuona aikana jäi todella mieleeni, oli OL 121:7: ”Rauha olkoon sielullesi; vastoinkäymisesi ja ahdinkosi kestävät vain pienen hetken.” Tuo jae muutti osaltaan näkökulmaani. Koettelemuksemme tuntuivat tuolloin valtavilta, mutta iankaikkisessa näkymässä ne olivat vain pieni hetki.
Keskittyminen Jeesukseen Kristukseen auttoi meitä näkemään välittömän tuskan yli ja panemaan merkille siunauksia – poikamme vahvistuivat pikkuhiljaa, lääkäreiltä tuli stressaavia puhelinsoittoja aiempaa vähemmän sekä perhe ja ystävät vuodattivat rakkautta ja rukouksia.
Säilytimme iankaikkisen näkökulman
Viimein joulupäivänä poikamme pääsivät vihdoin kotiin kanssamme. Kun nyt katson asioita taaksepäin, olen todella kiitollinen. Poikamme kukoistavat, ja vaikka en toivoisi niitä kuukausia kenellekään, en vaihtaisi oppimiamme asioita mihinkään. Opimme ymmärtämään, mitä tarkoittaa se, että turvaa Jumalaan ja pitää kiinni toivosta Jeesuksessa Kristuksessa.
Kaikkien tarina ei pääty samalla tavalla. Mutta silloinkin kun lopputulos on erilainen, Jeesus Kristus tarjoaa rauhaa, lohtua ja voimaa selviytyä. Jos olet juuri nyt keskellä jotakin vaikeaa, muistathan, ettei tämä elämä ole kaiken loppu. Taivaallinen Isä rakastaa sinua. Hänellä on suunnitelma sinua varten. Ja Hänen avullaan vaikeimmistakin hetkistä voi tulla osa jotakin kaunista.
Vanhin Gerrit W. Gong kahdentoista apostolin koorumista sanoi kerran: ”Kun luotamme Jumalaan ja Hänen rakkauteensa meitä kohtaan, suurimmatkin murheemme voivat lopulta koitua meidän parhaaksemme.” Olen nähnyt sen totuuden omassa elämässäni.
Kun siis elämä käy raskaaksi, kun edessä oleva polku tuntuu epävarmalta – käänny Kristuksen puoleen. Anna Hänen auttaa kuormiesi kantamisessa. Hänen kanssaan voimme jatkaa eteenpäin. Hänen kanssaan me voimme löytää toivoa. Ja iankaikkisesta näkökulmasta katsottuna voimme luottaa siihen, että mitä sitten koemmekin nyt, kertomus ei pääty tähän.