”Opetuslapset Emmauksen tiellä – Ilmoituksen ja tunnistamisen matka”, Liahona, maaliskuu 2026.
He tunsivat Vapahtajan
Opetuslapset Emmauksen tiellä – Ilmoituksen ja tunnistamisen matka
Samalla tavoin kuin näillä opetuslapsilla meidänkin sydämemme voi palaa sisimmässämme todistaessamme Vapahtajan sovituksesta ja ylösnousemuksesta.
Kuvitus Laura Serra, kopiointi kielletty
Sunnuntaina, ylösnousemuksen iltapäivänä, kaksi opetuslasta olivat kävelemässä 13 kilometrin matkaa Jerusalemista Emmaukseen. Päivä oli ollut tunteikas – oikeastaan muutama aikaisempikin päivä.
Heidän sydämensä oli raskas. Heidän mielensä oli hämmentynyt ihmetyksestä ja surusta. He puhuivat Jeesus Nasaretilaisesta – Hänen kuolemastaan, Hänen ylösnousemustaan koskevista huhuista sekä tuskallisesta epävarmuudesta sen suhteen, mitä se kaikki tarkoitti.
Heidän kävellessään heidän keskusteluunsa liittyi mukaan muukalainen. Hän oli Jeesus, vaikka he eivät tunnistaneet Häntä. Heidän silmänsä olivat sokaistut ja heidän ymmärryksensä hämärtynyt. Muukalainen kysyi: ”’Mistä te oikein keskustelette, matkamiehet?’ He pysähtyivät murheellisina.” (Luuk. 24:17.)
Toinen opetuslapsista, Kleopas, vastasi epäuskoisena, ettei kukaan voinut olla noin tietämätön, noin vailla kosketusta niihin kohtalokkaisiin tapahtumiin, jotka olivat ravistelleet Jerusalemia sinä viikonloppuna. ”’Taidat olla Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut.’
’Mitä te tarkoitatte?’ Jeesus kysyi.”
Heidän vilpitön vastauksensa tuli välittömästi: ”Sitä, mitä tapahtui Jeesus Nasaretilaiselle. Se mies oli tosi profeetta, voimallinen sanoissa ja teoissa, sekä Jumalan että kaiken kansan edessä.” (Luuk. 24:18–19.) He sanoivat luottaneensa siihen, että Jeesus lunastaisi Israelin, mutta Hänen kuolemastaan oli kulunut jo kolme päivää. Ja vaikka jotkut naiset olivat kertoneet enkelien käyneen ja julistaneen Hänen olevan elossa, apostolit, jotka olivat menneet tutkimaan asiaa, eivät olleet nähneet Häntä.
Silloin Jeesus puhui – ei niin kuin muukalainen vaan niin kuin opettaja. ”Voi teitä ymmärtämättömiä! Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä, mitä profeetat ovat puhuneet?” (Luuk. 24:25.) Hän selitti heille pyhiä kirjoituksia Mooseksesta kaikkiin profeettoihin asti ilmoittaen itseään koskevia asioita. Kuvittele, että kävelet tuntikausia Jumalan Pojan, elämän Herran, kanssa ja kuulet Hänen tulkitsevan messiaanisia profetioita. Heidän surunsa alkoi väistyä, ja tilalle tuli sisäinen ihmetys ja liikutus.
Jää meidän luoksemme
Kun he lähestyivät Emmausta, Jeesus oli jatkavinaan matkaansa, mutta he kehottivat Häntä: ”Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan.” (Luuk. 24:29.) Hän jäi heidän luokseen, istuutui ja mursi leivän.
Vanhin James E. Talmage (1862–1933) kahdentoista apostolin koorumista kirjoitti siitä, mitä seuraavaksi tapahtui: ”Siunauksen hartaudessa tai leivän murtamis- ja jakamistavassa lienee ollut jotakin, mikä elvytti menneiden päivien muistot, taikka mahdollisesti he huomasivat lävistetyt kädet; mutta mikä sitten olikin välittömänä syynä, he katsahtivat vieraaseensa tarkkaan, ja ’silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet. Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään.’ [Luuk. 24:31].”
Sitä seuranneena hetkenä he kääntyivät toistensa puoleen ja sanoivat: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?” (Luuk. 24:32.) Tuo hehku ei ollut hämmennystä tai pelkoa – se oli tunnistamista. ”Näin kuvatut tunteet ovat vakuuttava todistus siitä, että Hän on jumalallinen Poika”, opetti vanhin Bruce R. McConkie (1915–1985) kahdentoista apostolin koorumista.
Oma Emmauksen tiemme
”Mitä Hän sanoisi sinulle, jos voisit kävellä ja puhua Hänen kanssaan?” kysyi vanhin Patricio M. Giuffra seitsemänkymmenen koorumista.
Opetuslasten tavoin meiltä saattaa jäädä tunnistamatta, että Vapahtaja kulkee kanssamme, hän sanoi. ”Emme ehkä näe, kuinka Hän pysyy kanssamme, ponnistelee kanssamme, tekee työtä kanssamme ja itkee kanssamme.” Elämän häiriötekijät – olivatpa ne koettelemuksia tai voittoja – voivat hämärtää Hänen läsnäolonsa.
Jokainen meistä kulkee omaa Emmauksen tietään. Sen tien varrella kohtaamme sairautta, heikkoutta, taloudellisia paineita ja jopa ylpeyttä, joka voi tulla menestyksen myötä. Silti meidän ei tarvitse koskaan kulkea yksin, vanhin Giuffra sanoi. ”Voimme pyytää Vapahtajaa olemaan kanssamme.”
Kun opimme Kristuksesta, noudatamme Hänen käskyjään, rukoilemme, tutkimme pyhiä kirjoituksia, seuraamme eläviä profeettoja ja kutsumme Häntä jäämään luoksemme, me alamme tunnistaa Hänen vaikutuksensa. Opetuslasten pyynnön – ”Jää meidän luoksemme” – tulisi olla meidänkin pyyntömme, vanhin Giuffra sanoi. Ja kun se on, niin meidänkin sydämemme hehkuu innosta.