Eivät kadonneita Vapahtajalle

Kuvitus Allen Garns, lupa kuvata Del Parsonin maalausta Eksynyt karitsa

Hiljattain eräs lähisukulainen ja hänen aviomiehensä päättivät jättää kirkon yhdessä pienten lastensa kanssa. Uutinen oli perheellemme sydäntä riipaiseva. Muutaman seuraavan viikon aikana yritimme totuttautua ajatukseen.

Heidän ilmoitustaan seuranneet päivät olivat täynnä tuskaa, kyyneliä ja vilpittömiä rukouksia taivaalliselle Isällemme. Yksi välittömistä vastauksista rukouksiini oli, että minun piti palvella temppelissä joka viikko. Opiskelijana ja työssäkäyvänä vaimona ja äitinä pidin tuota vastausta pelottavana, mutta päätin noudattaa innoitusta mahdollisimman kuuliaisesti.

Eräänä iltana erään erityisen vaikean työvuoron jälkeen tunsin voimakkaasti, että minun piti mennä sinä iltana temppeliin. Pyysin poikaani mukaani tekemään esitoimituksia.

Kun saavuimme temppelin luo, menimme kumpikin omaan suuntaamme. Kun tein sijaistyötä useiden sisarten puolesta ja kuuntelin heille luvattuja siunauksia, liikutuin syvästi. En saanut harhaan kulkeneita sukulaisiamme pois mielestäni.

Kun olin valmis, pukeuduin, menin odotushuoneeseen ja istuuduin. Pian minusta kuitenkin tuntui, että minun piti vaihtaa paikkaa, jotta näkisin poikani, kun hän tulisi miesten pukuhuoneesta.

Siirryin, mutta tunsin rauhattomuutta joka paikassa, jossa istuin – kunnes viimein istahdin sohvalle, jota vastapäätä oli temppelin sisäänkäynnin lähellä oleva seinä. Olin juuri ottanut esiin pyhät kirjoitukset yrittäen tyynnyttää levotonta sydäntäni, kun vilkaisin ylös seinää kohti.

Siinä näin miltei luonnollisen kokoisen maalauksen Vapahtajasta pitelemässä sylissään pientä karitsaa. Henki muistutti minua äkkiä siitä, että vaikka rakkaat sukulaiseni tuntuivat olevan kadoksissa minulle, he eivät ole kadonneita Vapahtajallemme.

”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen.

Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen.” (Luuk. 15:4–5.)

Me rakastamme edelleen niitä, jotka ovat kulkeneet harhaan, ja rukoilemme heidän puolestaan. Mutta kun suru valtaa minut, muistan tämän kokemuksen toivoen, että jonakin päivänä ne, jotka ovat eksyksissä, löytävät tien takaisin rakastavan Vapahtajan avulla.