”Käyn minne vain tahdot Sä”, Liahona, tammikuu 2026.
Pyhiä joka maassa
Käyn minne vain tahdot Sä
Hän lähti kotoaan, kulki valtameren halki saarnatakseen palautettua evankeliumia ja kuoli 26-vuotiaana uskollisena liitoilleen.
Emma Purcell (ensimmäinen rivi) ja muita lähetyssaarnaajia Samoan lähetyskentällä lokakuussa 1902
Toukokuun 5. päivänä 1901 tuolloin 17-vuotias Emma Purcell otti vastaan lähetystyökutsun Samoaan. ”Vakuutan teille, että teen kaikkeni edistääkseni Herran työtä”, hän kirjoitti kirjeessä presidentti Lorenzo Snow’lle. Hän lupasi edelleen: ”Tulen aina mielelläni puolustamaan evankeliumin periaatteita, milloin ja missä tahansa tilaisuus ilmaantuukin.”
Kun Emma valmistautui palvelemaan, hän saattoi tuskin tietää, mitä odottaa. Hän oli ainutlaatuinen lähetyssaarnaajatoveriensa joukossa. Kirkko oli alkanut kutsua naimattomia naisia kokoaikaisiksi lähetyssaarnaajiksi vasta kolme vuotta aiemmin. Ja toistaiseksi hän oli kutsutuista nuorin.
Hän oli myös ensimmäinen samoalainen nainen, joka palvelisi kokoaikaisessa lähetystyössä. Vaikka hän asui Salt Lake Cityssä, hän oli syntynyt Malaelan kylässä, joka sijaitsi Upolun saaren itäkärjessä Samoassa. Hän oli 12-vuotiaana jättänyt kotinsa ja perheensä käydäkseen koulua Utahissa, yli 8 000 kilometrin päässä.
Ajatus paluusta Samoaan viiden vuoden jälkeen on varmasti ollut Emmasta sekä jännittävä että hermostuttava. Valmistautuakseen hengellisesti hän vastaanotti endaumenttinsa Suolajärven temppelissä. Kuten lähetyssaarnaajat nykyään, hän solmi pyhiä liittoja Jumalan kanssa, ja hänelle luvattiin siunauksia uskollisuudestaan.
Ja kuten hänen kertomuksensa osoittaa, hän teki parhaansa pitääkseen nuo liitot palvellessaan Herraa.
Upolusta Utahiin – ja takaisin
Emma syntyi 26. kesäkuuta 1883 Viliamu ja Matafua Purcellin seitsemäntenä lapsena. Hänen perheensä oli yksi muutamista euronesialaisista (osaksi eurooppalaisista, osaksi polynesialaisista) perheistä Malaelassa ja sen ympäristössä. Hänen äitinsä oli kotoisin Savai’in saarelta, aivan Upolun pohjois- ja länsipuolelta. Hänen isänsä oli sellaisen englantilaismiehen poika, joka oli tullut Samoaan noin vuonna 1834, solminut avioliiton samoalaisnaisen kanssa ja asettunut Malaelaan.
Emma sai luultavasti tietää palautetusta evankeliumista ensimmäisen kerran asuessaan myöhempien aikojen pyhiin kuuluvan avioparin, John ja Nanave Rosenquistin, luona. He kohtelivat häntä ottotyttärenään. Hänet kastettiin 12-vuotiaana 3. marraskuuta 1895. Kastetilaisuuteen osallistunut lähetyssaarnaaja todisti siellä tuntemastaan voimallisesta hengestä.
Muutamaa kuukautta myöhemmin Samoan lähetyskentän johtaja John W. Beck sai ensimmäiseltä presidenttikunnalta luvan lähettää Emman ja muita samoalaisia lapsia Utahiin opiskelemaan. Emma lähti Apiasta, Upolun pääsatamasta, lähetysjohtaja Beckin ja muiden lähetyssaarnaajien kanssa 23. huhtikuuta 1896. Vaikka hänen biologiset vanhempansa suostuivat hänen lähtöönsä, he hyvästelivät hänet kyynelsilmin.
Emman matka höyrylaivalla ja rautateitä pitkin Salt Lake Cityyn kesti lähes kolme viikkoa. Kaupunki oli paljon suurempi kuin hänen kylänsä Upolussa, ja sen vilkkaat kadut ja oudot äänet saivat hänet varmasti häkellyksiin. Siihen aikaan Utahissa asui suhteellisen vähän polynesialaisia. Useimpina päivinä hän ei varmaankaan nähnyt ketään itsensä näköistä.
Utahissa Emma asui Salt Lake Cityn kolmannentoista seurakunnan alueella, sai hyvän koulutuksen kirkon omistamissa kouluissa ja piti yhteyttä Samoan lähetyskentältä kotiin palanneisiin lähetyssaarnaajiin. Jo varhain hänen piispansa ymmärsi hänen potentiaalinsa ja neuvoi häntä valmistautumaan palvelemaan lähetystyössä kotimaassaan.
Emma suhtautui hänen sanoihinsa vakavasti, ja kun kutsu tuli vuoden 1901 alussa, hän oli valmis.
Palvelua Malaelassa
Emma palasi Upoluun 25. heinäkuuta 1901 onnellisena nähdessään isänsä odottamassa häntä satamassa. Poissaolonsa aikana Emma oli unohtanut jonkin verran samoan kielen taidostaan. Mutta kun häntä pyydettiin pitämään kokouksessa loppurukous, Henki innoitti häntä, ja hän lausui sen äidinkielellään.
Emma sai tehtävän palvella kotikaupungissaan Malaelassa, jossa kirkolla oli ollut koulu vuodesta 1896 lähtien. Hän otti vastuulleen naisopiskelijoiden opettamisen. Hän johti myös Malaelan seurakunnan nuorille naisille tarkoitettua Nuorten Valistuskerhoa. Sunnuntaisin ja viikon varrella hän saarnasi ja opetti yhdessä muiden lähetyssaarnaajien kanssa.
Alkuun jotkut Emman perheestä saarella vastustivat hänen työtään ja kehottivat häntä jättämään kirkon. Lähetysjohtaja William G. Searsin mukaan hän kuitenkin ”puolusti valintojaan” ja päätti lujasti pitää liittonsa vastustuksesta huolimatta.
Hän piti myös pintansa muiden lähetyssaarnaajien kanssa. Kerran kaksi vanhinta keksi jekun vaihtaa aamiaisella hänen kookospähkinänsä luonnollisen veden tavalliseen veteen. Jekku ”harmitti” Emmaa, mutta hän maksoi vanhimmille takaisin tarjoilemalla heille kookospähkinää päällystettynä suolalla sokerin sijaan.
Jekuista huolimatta lähetyssaarnaajat kunnioittivat suunnattomasti ”sisar Purcellia”. Eräs lähetyssaarnaaja huomautti, että tämä oli ”täynnä virkansa ja kutsumuksensa henkeä”. Eräs toinen vanhin kirjoitti kunnioittavasti hänen ystävällisyydestään. Kerran Emma jätti banaaneja polun varrelle, jotta vanhimmalla ja hänen toverillaan olisi kulkiessaan jotakin syötävää.
Aikakirjat osoittavat, että hän saarnasi pappeuden valtuudesta, Mormonin kirjasta ja muista evankeliumin aiheista. Kuultuaan Emman saarnaavan Joseph Smithin elämästä ja palvelutyöstä eräs lähetyssaarnaaja kirjoitti: ”Nautin hyvin paljon hänen sanoistaan ja olin pahoillani, kun hän lopetti puhumisen.”
Valitettavasti Emma sairastui elefanttitautiin lähetystyönsä loppupuolella ja hänet vapautettiin tehtävästään ennenaikaisesti. Kun naiset ja tytöt koulussa kuulivat, että hän oli palaamassa Utahiin, he itkivät. Malaelan seurakunta järjesti hänelle jäähyväiskokouksen antaen hänelle vielä viimeisen tilaisuuden saarnata. Hän ”puhui varsin voimallisesti”, kokouksen pöytäkirjasta ilmenee, ”ja kehotti kaikkia olemaan uskollisia evankeliumille.”
Omistautumisen perintö
Emma itse pysyi uskollisena evankeliumille – ja liitoilleen – koko loppuelämänsä. Utahissa hän jatkoi opintojaan, osallistui osavaltion polynesialaisen yhteisön toimintaan ja oli mukana valmistettaessa ensimmäistä myöhempien aikojen pyhien samoankielistä laulukirjaa. Jossain vaiheessa hän tapasi myös havaijilaisen pyhän nimeltä Henry Kahalemanu. He solmivat avioliiton Suolajärven temppelissä 31. tammikuuta 1907.
Kolme vuotta myöhemmin Emma kuoli 26-vuotiaana, ja hänet haudattiin Iosepaan, polynesialaisten pyhien asutusalueelle vajaat sata kilometriä länteen Salt Lake Citystä. Vaikka hänen elämänsä oli lyhyt, hänen omistautumisensa Jeesuksen Kristuksen palautetulle evankeliumille on voimallisena esimerkkinä pyhille kautta maailman, etenkin nuorille naisille, jotka vastaavat kutsuun palvella nykyään.