”Kuinka voin valittaa?”, Liahona, tammikuu 2026.
Henkilökuvia uskosta
Kuinka voin valittaa?
Neljä muuttoamme pakolaisperheenä ovat osoittautuneet valtavaksi koetukseksi. Mutta me pidämme kiinni rautakaiteesta varmoina siitä, että Herra vie meitä kohti parempaa tulevaisuutta.
Syksyllä 2019 saavuin Espanjaan lasteni kanssa: 8-vuotiaan Aaronin ja 17-vuotiaan Jorgen, jolla on autismi. Koska matkalaukkuun oli pakattu vain unelmiani, tarrauduin Jumalaan ja luotin Häneen täysin.
Eräs laupias samarialainen toivotti meidät tervetulleiksi kotiinsa, jossa viivyimme kaksi viikkoa. Mutta Jorgen vieminen pois hänelle tutusta elinympäristöstä ei ollut helppoa. Terveydentilansa vuoksi hän noudattaa tiukkoja rutiineja. Ensimmäisinä öinä hän hakkasi seiniä, ja nousin nopeasti ylös estääkseni häntä herättämästä muita. Polvistuin hänen viereensä ja rukoilin muistellen kohtaa Jes. 41:10: ”Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi – minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.”
Toisena viikonloppunamme Espanjassa saavuimme kirkkoon juuri kun sakramenttikokous oli päättymässä. Menin erään nuoren naisen luo, joka oli Alkeisyhdistyksen lasten kanssa, ja selitin, että olen kirkon jäsen mutta en tunne ketään. Hän esitteli meidät monille muille jäsenille.
Seuraavana päivänä Zaragozan kaupunginvaltuusto hyväksyi meidät pakolaisiksi ja vei meidät asuntoon, jossa ei ollut vettä eikä sähköä. Piispakunta, Apuyhdistys ja vanhinten koorumi siitä seurakunnasta, jossa kävimme, tulivat avuksemme tuoden huopia, ruokaa, jota ei tarvinnut lämmittää, talvivaatteita ja muita välttämättömyystarvikkeita.
Lapseni aloittivat koulun, ja minä aloitin valmennuskurssin. Ruoka-ajat olivat haaste Jorgelle, joka oli tottunut syömään keskipäivällä. Jorgen opettaja ilmoitti minulle, että riippumatta siitä, kuka oli opettamassa, niin kellon lyödessä keskipäivän merkiksi Jorge otti esiin eväänsä ja alkoi syödä.
”Minäkin paastoan”
Neljä muuttoamme osoittautuivat valtavan suureksi koetukseksi. Rukoilin, että pysyisin vahvana, mutta huomasin usein itkeväni yksin. Viikkojen ajan nukuin vain pari kolme tuntia yössä. Kun olin etsinyt työtä monta päivää, minua siunattiin työpaikalla, jossa huolehdin eräästä nuorehkosta naisesta, jolla oli parantumaton aivosyöpä. Jokaisen työvuoron jälkeen hain lapseni, autoin heitä opinnoissa ja sitten tein omat koulutehtäväni.
Hoidin tätä suurenmoista nuorehkoa naista vuoden ajan, kunnes hän kuoli 48-vuotiaana jättäen jälkeensä kaksi pientä lasta. Hänen tilanteensa sai minut kysymään itseltäni: ”Kuinka voin valittaa?” Hänen hoitamisensa turvasi meidän tarpeemme ja täytti sieluni kiitollisuudella taivaallista Isääni kohtaan.
Luimme kotona joka päivä pyhiä kirjoituksia, rukoilimme ja loimme rutiineja, jotta Jorge tuntisi olevansa turvassa. Vuoden 2024 alkupuolella aloimme valmistautua menemään Madridin temppeliin Espanjassa. Minusta tuntui, että päästäksemme lähemmäksi taivaallista Isää meidän pitäisi paastota yhdessä perheenä. Aaron suostui, ja seuraavana aamuna Jorge sanoi minulle: ”Äiti, tänään minäkin paastoan.” Se oli sanoin kuvaamattoman ilon hetki.
”Kun aloimme valmistautua menemään Madridin temppeliin Espanjassa, minusta tuntui, että päästäksemme lähemmäksi taivaallista Isää, meidän pitäisi paastota yhdessä perheenä”, Yesmin sanoo. ”Jorge sanoi minulle: ’Äiti, tänään minäkin paastoan.’ Se oli sanoin kuvaamattoman ilon hetki.”
Temppelissä käyntimme jälkeen Jorge on edistynyt merkittävästi. Hän on joustavampi aikataulunsa suhteen. Lauantaisin hän huolehtii vaatteistaan, jotta hän voi olla valmis jakamaan sakramentin sunnuntaina. Hän on edistynyt hyvin myös opinnoissa.
Nykyään me elätämme itsemme rakastavan taivaallisen Isän tuella. Jeesus Kristus on nostanut meidät tuhkasta (ks. Jes. 61:3). Maksamalla kymmenyksemme olemme saaneet runsaita siunauksia. Me pidämme kiinni rautakaiteesta (ks. 1. Nefi 8:24, 30; 11:25; 15:23) varmoina siitä, että olemme kulkemassa kohti parempaa tulevaisuutta.