Unutea J.,

Valokuva Stéphane Sayeb

Oli iltapäivä, ja muistan sen kuin se olisi tapahtunut eilen. Äiti pyysi minua istuutumaan ja kuuntelemaan, koska hän halusi kysyä minulta jotakin. Hän oli juuri saanut sähköpostiviestin, jossa minua pyydettiin pitämään puhe vaarnakonferenssissa. Kun hän kertoi minulle siitä, olin hämmentynyt: en pidä yleisön edessä puhumisesta. Katsoin häntä silmät suurina.

Hän antoi minulle aikaa miettiä asiaa ja kysyä Herralta. Hän sanoi minulle myös, että se oli hieno tapa kutsua isäni, joka ei ole jäsen, osallistumaan vaarnakonferenssiimme ensimmäistä kertaa. Niinpä ajattelin asiaa, ja äiti ja minä rukoilimme yhdessä.

Lupauduin puhumaan konferenssissa. Sen jälkeen paastosimme ja rukoilimme paljon perheenä, jotta Henki voisi innoittaa minua ja jotta puheellani voisi olla vaikutus ihmisten, erityisesti isäni, elämään.

Tiedän, että sinä päivänä isäni oli liikuttunut. Puhetta pitäessäni katsoin häntä suoraan silmiin, jotta hän näkisi, että puhumani sanat ja uskoni Jumalaan, olipa se suuri tai pieni, ovat todellisia.

Tiedän, että Vapahtaja rakastaa minua, koska Hän on aina ollut tukenani, etenkin tämän koettelemuksen aikana. Ja vaikka minulla on epäilyksiä, tiedän, että Hän on aina tukenani. Millaisessa tilanteessa sitten olenkin, minun tarvitsee vain kääntyä Hänen puoleensa vilpittömin sydämin.