NA-viikkojulkaisusta
Jos en voisi enää tehdä sitä, mitä rakastan, kuka minä olisin?
Kun kadotin sen, minkä luulin määrittelevän minut, opin, että Jumalan lapsena oleminen on identiteetti, jolla on eniten merkitystä.
Valokuva kirjoittajan luvalla
Lentopallo on aina ollut iso osa elämääni. Söin, nukuin ja hengitin lentopalloa! Valmistuttuani lukiosta sain stipendin niin että voisin pelata yliopistossa.
Mutta ennen lukuvuoden alkua lääkärini selitti, että Marfanin syndrooman vuoksi – sairauden, joka vaikuttaa sydämeni pääläppään – pelaaminen oli minulle riskialtista. Yliopistoni kielsi minua pelaamasta lääketieteellisiin syihin vedoten. Voisin pitää stipendini, mutta en voisi kilpailla.
Olin aivan murtunut. Yritin yhä pysyä lähellä Herraa, mutta sydäntäni särki. Olin aina pitänyt itseäni lentopalloilijana. Kuka minä olisin ilman sitä?
Toimin saamani innoituksen mukaan
Eräänä päivänä harjoitusten jälkeen eräs joukkuetoverini ja minä ohitimme pienen kaupan, jossa oli kyltti ”Töitä tarjolla”. En ollut etsinyt työpaikkaa, mutta koska minulla oli ylimääräistä aikaa, ajattelin, että voisin saada hauskaa muuta ajateltavaa, ja minut palkattiin samana päivänä.
Työpaikka toi elämääni onnellisuutta ja tarkoitusta, mutta koska matkustin lentopallojoukkueen mukana koko kauden, kamppailin tunteen kanssa, että olin niin lähellä lentopallounelmiani ja kuitenkin niin kaukana niistä.
Eräänä iltana polvistuin ja rukoilin: ”Taivaallinen Isä, en tiedä, pystynkö tähän enää.” Kun istuin hiljaa, tunsin innoitusta lukea patriarkallista siunaustani. Yksi ajatus tuli jatkuvasti mieleeni: ”Palvele lähetystyössä.”
Yritin työntää ajatuksen pois. En ollut koskaan halunnut palvella. Mutta kehotus pysyi mielessäni.
Kun kerroin vanhemmilleni harkitsevani palvelemista, isäni vastaus oli suorasukainen: ”Miksi? Saat koulutuksen ilmaiseksi. Saisitko muka pitää stipendisi?”
”En”, vastasin.
”Kuka maksaa lähetystyösi?”
Silloin tajusin. Se ”hauska pieni työ”, jonka olin saanut, ei ollut sattumaa. Se oli lempeä armoteko, joka auttaisi minua maksamaan lähetystyöni.
Sanoin isälleni, että maksaisin kulut, ja todistin hänelle, että kuuliaisuus tuo siunauksia. Pian sain kutsun palvella Australiassa. Suru, jota olin tuntenut niin syvästi, korvautui rauhalla ja ilolla. Tiesin, että olin siellä, missä Herra halusi minun olevan.
Löysin jumalallisen identiteettini
Lähetystyössäni opin, että olen paljon muutakin kuin pelkkä lentopalloilija.
Kuten presidentti Russell M. Nelson (1924–2025) opetti:
”Jos jokin nimike korvaa tärkeimmät tunnisteenne, tulokset voivat olla hengellisesti tukahduttavia. – –
Sanon yksinkertaisesti, ettei mikään tunniste saa syrjäyttää tai korvata tai asettua etusijalle, kun kyse on näistä kolmesta pysyvästä nimityksestä: ’Jumalan lapsi’, ’liiton lapsi’ ja ’Jeesuksen Kristuksen opetuslapsi’.”
Kun asiat muuttuvat – ja ne muuttuvat – identiteettini taivaallisten vanhempien lapsena ja Jeesuksen Kristuksen opetuslapsena pysyy muuttumattomana.
Lähetystyöni jälkeen palasin kouluun. Ennen lähetystyötäni sydämeni läppä oli laajentunut vaarallisesti, joten en harkinnut enää lentopallon pelaamista. Mutta rukoilin johdatusta ja luin patriarkallista siunaustani, mistä sain hiljaista varmuutta.
Tavoittelin ja odotin ihmeitä
Palattuani kotiin osallistuin yleiskonferenssiin. Sisar Kristin M. Yee, toinen neuvonantaja Apuyhdistyksen ylimmässä johtokunnassa, kertoi siitä, kuinka hän oli maalannut kuvan Vapahtajasta. Hän oli levittänyt vahingossa lakkaa liian aikaisin ja pilannut työn, johon hän oli vuodattanut sydämensä tunteet. Hän oli rukoillut ja työskennellyt koko yön korjatakseen vahingon.
”Muistan, että kun katsoin maalausta aamulla – se näytti paremmalta kuin aiemmin. – – Se, mitä pidin virheenä, jota ei voinut korjata, olikin mahdollisuus, jossa Hänen armollinen kätensä ilmeni. Hän ei ollut vielä päättänyt työtään maalauksen kanssa, eikä Hän ollut päättänyt työtään minun kanssani.”
Tunsin Hengen kuiskaavan, ettei Herra ollut päättänyt työtään minunkaan kanssani. Hän välitti halustani pelata taas lentopalloa.
Päätin mennä kardiologille. Tarkasteltuaan viimeisimpiä kuvauksiani hän näytti hämmästyneeltä.
”Mitä olet tehnyt viimeisten puolentoista vuoden aikana?” hän kysyi.
”Minä palvelin lähetystyössä”, vastasin ymmälläni.
”No, sydänläppäsi oli ennen 4,6 senttimetriä. Nyt se on 3,94 senttimetriä. Se on ennenkuulumatonta. Se on… kutistunut.”
Toinen asiantuntija vahvisti sen: sydämeni tila oli kohentunut. Se ei ollut vain vakaa, vaan sain taas luvan pelata lentopalloa.
Pian sen jälkeen eräs toinen yliopisto tarjosi minulle paikkaa joukkueessaan – ja stipendiä. Tiesin, ettei se ollut sattumaa vaan ihme.
Kuten presidentti Nelson neuvoi: ”Tavoitelkaa ja odottakaa ihmeitä.” Olen oppinut, että kun pysymme kuuliaisina ja muistamme jumalallisen identiteettimme, Herra vahvistaa pyrkimyksiämme. Hän opastaa meitä, parantaa meidät ja voi avata ovia, joiden luulimme olevan ikuisesti suljettuja.