Painiskelua vertailemisen kanssa

Taipumus vertailla on jotakin, mitä ajattelen koko ajan, koska teen sitä koko ajan. Mutta tämäkin virke on hieman harhaanjohtava. Se, että sanon ”teen sitä koko ajan”, on sama kuin sanoisin ”hengitän koko ajan”. Se vain tapahtuu ilman, että ajattelen sitä. Se voi tuntua melkein refleksinomaiselta – melkein luonnolliselta. Siksi se on niin raivostuttavaa. Tiedämme luvun Moosia 3 perusteella, että kun meidät jätetään ”luonnolliseen” tilaamme, meidän on vaikea ”taipua Pyhän Hengen kutsuun” (ks. jae 19).

Mitä Pyhä Henki siis kutsuisi meitä tekemään?

Ensinnäkin meidän on tunnistettava ongelma. Saanen hahmotella sen pääpiirteittäin paljastamalla, millaisena minulla oli tapana kuvitella mielessäni luvun Oppi ja liitot 7 pyhien kirjoitusten kerrontaa. Tässä luvussa kerrotaan, kuinka Johannes ilmaisi hartaan toiveensa saada valta kuoleman yli, niin että hän voisi elää ja tuoda sieluja Kristuksen luokse, kunnes Jeesus tulee jälleen (ks. OL 7:2; ks. myös Joh. 21:20–23). Opin ja liittojen luvussa 7 kerrotaan, että Pietari sen sijaan halusi, että hän voisi tulla joutuin Herran luokse Hänen valtakuntaansa (ks. OL 7:4).

Näin olen kuvitellut tämän tilanteen menneen. Pietari lähestyy Vapahtajaa hieman epäröiden ja kysyy hiljaa: ”Mikä oli Johanneksen harras toive?” Pietari saa tietää, että Johannes halusi jäädä maan päälle Vapahtajan toiseen tulemiseen asti saarnaamaan evankeliumia. Näen Pietarin hymyilevän väkinäisesti ja sanovan: ”Vau. Sehän on suurenmoista!” Mutta mielessään hän todella ajattelee: ”Voi! Olenpa minä hölmö! Miksi minä en pyytänyt sitä? Miksi en edes tullut ajatelleeksi sitä? Johannes on todella paljon vanhurskaampi kuin minä! Puhumattakaan siitä, että hän on nopeampi juoksemaan kuin minä! Miksi minun täytyy aina olla niin kiihkeä ja rynnätä päätä pahkaa kaikkeen ensimmäisenä?”

Tässä tulkinnassa voisi olettaa, että jae OL 7:5 kuuluisi näin: ”Minä sanon sinulle, Pietari, että [toiveesi tulla joutuin minun valtakuntaani] oli hyvä toive, mutta minun rakkaani [Johannes] on halunnut, että hän saisi vielä tehdä ihmisten keskuudessa enemmän eli suuremman työn kuin [sinä olet tehnyt, sinä laiskuri].” Tajusin, ettei jae tietenkään kuulunut sillä tavoin. Näin se todella kuuluu: ”Minä sanon sinulle, Pietari, että tämä oli hyvä toive, mutta minun rakkaani on halunnut, että hän saisi vielä tehdä ihmisten keskuudessa enemmän eli suuremman työn kuin hän on aikaisemmin tehnyt” (OL 7:5, korostus lisätty).

Tämän tunnen totuuden voimalla: täydellinen, rakastava Jumalamme ei tee sellaisia horisontaalisia vertailuja, joita olin kuvitellut olevan tässä kohtauksessa. Tässä jakeessa Jeesus vertasi Johannesta vain Johanneksen entiseen itseen – Johannesta vanhaan Johannekseen. Hän vertasi Pietaria vain vanhaan Pietariin, entiseen Pietariin. Ja Hän vertaa minua vain vanhaan itseeni.

Tämä on meille tuttua, eikö vain? Mutta jos tunnemme nämä totuudet, jos ne saavat meidät tuntemaan itsemme niin rauhallisiksi, niin miksi meidän on niin vaikeaa muistaa ne? Mitä me voimme tehdä?

Ensinnäkin voimme olla tietoisia. Kiinnitetäänpä siis ensin huomio taipumukseemme vertailla. Ja tässä on muutamia asioita, jotka huomaamme.

Vaistoamme, että vertaileminen voi johtaa kaikenlaisiin ongelmiin. Yhtäältä se voi synnyttää ylimielisyyttä. Se voi synnyttää pöyhkeyttä. Se voi synnyttää halveksuntaa ja ylenkatsetta. Se voi synnyttää itsetyytyväisyyttä, omahyväisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Toisaalta se voi synnyttää epätoivoa. Se voi synnyttää toivottomuutta. Se voi synnyttää arvottomuuden ja häpeän tunteita. Se on varsin tehokas tie syntiin ja kurjuuteen!

Voimme omaksua Nefin lähestymistavan. Voimme sanoa: ”Miksi minä antaisin periksi kiusauksille, niin että Paholainen saisi sijaa sydämessäni hävittääkseen rauhani ja ahdistaakseen sieluani?” (2. Nefi 4:27.)

Voimme panna merkille, kuinka virheellisiä nämä vertailut useimmiten ovat – eli että ne perustuvat usein epätotuuksiin ja puutteellisiin lähtökohtiin, sekä muiden että meidän itse tekemiimme. Se on syytä huomata ja hyväksyä, ja meidän kannattaa jatkuvasti muistuttaa siitä itseämme.

Korihorin sananvaihto Alman kanssa saa oikeutetusti paljon huomiota kirkon oppiaiheissa ja puheissa. Mutta uskon, että yksi Korihorin väitteistä ei saa tarpeeksi huomiota siitä, kuinka todistettavasti väärä se on. Korihor vakuutti, että ”jokainen menestyi kykyjensä mukaisesti – ja että jokainen voitti voimiensa mukaisesti” (Alma 30:17). Tuo väite ei yksinkertaisesti ole totta, ja kun olemme rehellisiä itsellemme, me tiedämme, ettei se ole totta.

Tarkoitan, että kukaan ei voi oikeutetusti sanoa sanojen perimmäisessä merkityksessä: ”Menestyin kykyjeni ansiosta” tai ”Voitin voimieni vuoksi”. Tiedämme, että todellisuudessa asioihin liittyy hyvin monia muuttujia. Missä synnymme, milloin synnymme, etninen taustamme, sukupuolemme, mahdollisuutemme koulutukseen, vanhempiemme koulutustaso, geenien määräämät ominaisuutemme kuten pituus ja lihasmassa, se milloin haemme johonkin ohjelmaan tai työpaikkaan ja muut hakijat – on niin monia asioita, joihin emme pysty vaikuttamaan. Kaikki nämä tekijät vaikuttavat siihen, missä määrin meillä on edes mahdollisuus ”menestyä” tai ”voittaa”. Ja itse asiassa, miltä ”menestyminen” tai ”voittaminen” edes lopullisesti näyttää?

Ymmärrämmekö, miksi vertaileminen ei vain ole reilua – ei meidän eikä muiden kannalta? Muuttujia on aivan liikaa.

Kaiken tämän tarkoituksena on sanoa, että meidän pitäisi todellakin olla myötätuntoisempia kaikkia kohtaan, koska me emme tiedä, mitä taakkoja he kantavat tai mitkä elämän kuormat painavat heitä. Ja meidän pitäisi varmasti olla nöyrempiä, kun onnistumme.

Minulla on neljä suurenmoista lasta – Parley, Marshall, Truman ja Ashley – ja olen oppinut heiltä hyvin paljon. Muisto, joka on yhtä elävänä mielessäni tänään kuin silloin, kun se tapahtui yli 15 vuotta sitten, on pallon heittelystä takapihalla kahden vanhimman poikani Parleyn ja Marshallin kanssa. Parley oli viisi- tai kuusivuotias, Marshall oli luultavasti kolme. Heittelin jalkapalloa vuorollaan kummallekin heistä. Parley sai jalkapallon kiinni melkein joka kerta. Marshall ei niinkään.

Näen Marshallin keskittyvän ja katsovan palloa – ja sitten epäonnistuvan joka kerta. Riippumatta siitä, miten heitin pallon, se näytti aina osuvan häntä päähän lentäessään suoraan läpi hänen käsistään, jotka yrittivät tarttua palloon vain silmänräpäyksen liian aikaisin tai liian myöhään. Onneksi se oli todella pehmeä, puhallettava jalkapallo. Mutta tässä on asia, jota en koskaan unohda: Marshall hurrasi, hyppi ylös alas ja hihkui ilosta joka kerta, kun Parley sai pallon kiinni. Kuulen yhä hänen lapsen äänensä huutavan: ”Hyvä koppi, Par!” tai ”Hienoa, Par!” Ja sitten hän vuorollaan epäonnistui pallon kiinniotossa. Mutta jotenkin se ei vähentänyt hänen innostustaan Parleyn menestyksen suhteen. Jotenkin hän tiesi, ettei hän kilpaillut Parleyn kanssa. Hän pystyi iloitsemaan Parleyn menestyksestä. Kuinka me voimme kokea uudestaan tuon lapsenomaisen ilon tunteen siitä, kun muut onnistuvat?

Kun vaikuttimemme ovat puhtaat, kun toimimme puhtaasta sydämestä ja kun ainoa tarkoituksemme on siunata muita, ylimieliset vertailut menettävät merkityksensä. Niillä ei ole sijaa ajattelussamme. Kun olemme täynnä rakkautta, meistä tulee Vapahtajan kaltaisia. Miksi puhtaat vaikuttimet olivat Hänelle niin luontaisia? Koska Hän yksinkertaisesti tiesi, kuka Hän on, ja Hän tietää kuka sinä olet, ja Hän tietää, kuka minä olen. Se muuttaa kaiken.

Jos kysymme itseltämme, vertasiko Jeesus itseään ympärillään oleviin tai saiko Hän lohtua siitä, kuinka korkealla Hän oli ”menestyksen tikapuilla”, ja siitä, kuka oli Hänen alapuolellaan, kysymys muuttuu hetkessä naurettavaksi. Muistamme, että juuri Vapahtaja pyrkii tekemään meistä – luvun OL 88 kielellä – samanarvoisia Hänen kanssaan! (Ks. jae 107.) Hänessä ei ole kateutta, ei kilpailua. Jos kiusaus verrata nosti päätään, Hän ”ei langennut” siihen (OL 20:22). Ja me voimme olla kuten Hän.

Saatte sähköpostiviestejä, ääniviestejä ja tekstiviestejä – ehkä juuri tänäänkin – joissa kerrotaan, että joku muu on palkattu työhön, että joku muu on valittu joukkueeseen, että joku ei ole kiinnostunut toisista treffeistä, että joku muu on kutsuttu Apuyhdistyksen johtajaksi ja niin edelleen. Mutta älkää pitäkö sitä arvonne mittana. Pettymykset kirvelevät, mutta ne voivat myös olla suurenmoisen vaikkakin tuskallisen kasvattavia. Kaikki voi todellakin ”[koitua] niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa” (Room. 8:28). Mutta älkää salliko sitä, että kiusaus vertailla antaisi näille pettymyksille tuhoavaa voimaa. Nämä vertailut ovat väärennöksiä. Ne eivät mittaa – eivät voi mitata – tyydyttävästi sitä, millä on todella merkitystä. Kun pettymykset kohtaavat, vedämme syvään henkeä ja muistamme, millä on todella merkitystä.

Muistan olleeni hyvin vaikuttunut, kun kuulin ensimmäisen kerran jonkun lainaavan sitä, mitä presidentti David O. McKay sanoi ajattelevansa tulevasta puhuttelustamme Herran kanssa. Presidentti McKay tähdensi, ettei Herra kysy ammatistamme, vaan ainoastaan nuhteettomuudestamme. Hän ei pyydä meiltä yhteenvetoa kirkon tehtävistämme, vaan ainoastaan meidän kiinnostuksestamme palvella muita. Nämä ovat asioita, joilla on todella merkitystä.

Jokainen meistä etsiköön peilin. Katsotaan itseämme. Toistetaan: ”En kilpaile ketään muuta vastaan, kilpailen itseni kanssa. Kilpailua käydään syntiä vastaan, ei toisiamme vastaan.” Sitten meidän täytyy rukoilla koko sydämen voimalla, että täyttyisimme Kristuksen puhtaalla rakkaudella (ks. Moroni 7:48), Hänen, joka on uskomme perustaja ja täydelliseksi tekijä (ks. Hepr. 12:2; ks. myös Moroni 6:4). Meidän täytyy kieltäytyä antamasta valheiden keskeyttää riemuitsemistamme (ks. Alma 30:22) totuuksista, jotka ovat syvällisempiä ja vakuuttavampia kuin vertailujen valheet. Ja sitten meidän täytyy astua ovesta ulos, unohtaa itsemme ja alkaa keskittyä muihin.