”Nallekarkkiystävät”, Ystävä, huhtikuu 2026, sivut 18–19.
Nallekarkkiystävät
Rowan halusi olla Ernestin ystävä, mutta hän ei tiennyt mitä sanoa.
Tosikertomus Yhdysvalloista.
Rowan katseli, kun opettaja Brody kutsui uuden oppilaan luokan eteen.
”Tässä on Ernest”, opettaja Brody sanoi. ”Hän saapui juuri Havaijille maasta nimeltä Ukraina. Hän ei puhu lainkaan englantia. Olettehan kaikki kilttejä ja ystävystytte hänen kanssaan.”
Rowan ja hänen luokkatoverinsa nyökkäsivät.
Ernest katsoi alas ja kurtisti kulmiaan. Hän oli ainoa, jolla oli pitkät housut ja pitkähihainen paita.
Rowan mietti, millaista olisi muuttaa uuteen maahan ilman että osaa sitä kieltä. Se kuulosti pelottavalta!
Välitunnilla Rowan näki Ernestin kävelevän yksin erääseen paikkaan, kun muut lapset juoksivat leikkimään yhdessä. Hän oli yhä kulmat kurtussa.
Rowan halusi olla hänen ystävänsä, mutta hän ei tiennyt mitä sanoa. Kuinka he voisivat olla ystäviä, elleivät he osanneet samaa kieltä?
Koulun jälkeen Rowan meni kotiin ja pyysi isältä apua. ”Voitko auttaa minua ottamaan selvää, kuinka asioita sanotaan ukrainaksi?” Rowan kysyi. ”Meidän luokalla on uusi poika, joka ei puhu englantia.”
Isä nyökkäsi. ”Tietenkin.”
Ensin he katsoivat, kuinka sanotaan: ”On lounasaika.” Rowan kuunteli vastausta. ”Nastav obidnij tšas.” Rowan yritti sanoa sen muutaman kerran. Se oli vaikeaa! Niinpä hän katsoi, kuinka sanotaan ”hei”.
”Privit”, ääni tietokoneella sanoi hänelle. Se oli helpompi. Rowan toisteli sanaa yhä uudestaan ja harjoitteli sen sanomista.
Seuraavana päivänä välitunnilla Rowan löysi Ernestin taas istumasta yksin nurmikolla. Rowan seisahtui hänen viereensä ja hymyili. ”Privit! hän sanoi kovalla äänellä. Hän toivoi sanoneensa sen oikein.
Ernest hymyili ja ojensi Rowanille nallekarkin.
Rowan istuutui Ernestin viereen ja sanoi taas privit. Sitten hän sanoi: ”Hello” [Hei].
”Hello”, Ernest sanoi hitaasti. Hän antoi Rowanille toisen nallekarkin. Se tuoksui appelsiineilta, ja se oli herkullinen ja mukavan sitkeä.
Rowan piirsi maahan neljä viivaa tehdäkseen ristinollaruudukon. Hän opetti Ernestin pelaamaan. Sitä oli vaikea selittää, koska he eivät puhuneet samaa kieltä. Joskus Ernest piirsi X:n, vaikka ei ollut hänen vuoronsa. Mutta se ei Rowania haitannut. Hän halusi vain saada uuden ystävän.
Sillä viikolla Rowan leikki välitunnilla Ernestin kanssa joka päivä. He jakoivat keskenään nallekarkkeja ja pelasivat pelejä yhdessä.
Kerran kotona isä kysyi: ”Mitä luokkasi uudelle pojalle kuuluu? Harjoittelitko oppimiasi sanoja?”
”Joo! Hänen nimensä on Ernest”, Rowan sanoi. ”Me pelataan välitunnilla, ja hän antaa minulle nallekarkkeja.”
Isä hymyili. ”Sehän on hienoa.” Hän istuutui sohvalle Rowanin viereen. ”Ernest ja hänen perheensä ovat pakolaisia. He tulevat kaukaisesta maasta. Vanhin Kearon on kertonut, että lapsena Jeesus Kristus oli pakolainen, ja pyytänyt meitä olemaan ystäviä, kun tapaamme muista maista tulevia ihmisiä. Mitä mielestäsi tarkoittaa se, että on hyvä ystävä?”
Rowan mietti hetken. ”Siihen tarvitaan rakkautta ja että löytää pelin, jota voi pelata yhdessä”, hän sanoi. ”Sitten muutkin voivat tulla mukaan ja pelata peliä ja tutustua toisiinsa.”
Isä halasi Rowania. ”Sinä seuraat Jeesusta ja teet, mitä profeetat pyytävät meitä tekemään”, hän sanoi. ”Ja nyt sinulla on uusi ystävä.”
Kuvitus Josh Talbot