Surullinen olo

Savannah veti peiton päänsä yli. Tänään oli ollut tosi huono päivä.

Tänään koulussa Savannah ei ollut pystynyt keskittymään mihinkään. Hän oli tuntenut itsensä väsyneeksi, turhautuneeksi ja surulliseksi. Hänen vatsassaan oli raskas paino, joka ei suostunut lähtemään. Päivän päättyessä hän halusi vain ryömiä pulpettinsa alle piiloon.

Viime aikoina Savannah oli tuntenut itsensä surulliseksi melkein koko ajan. Savannahin ystävät olivat yrittäneet piristää häntä, mutta toisinaan Savannah ei halunnut olla heidän kanssaan. He näyttivät olevan aina tosi onnellisia. Joskus hän ajatteli, että he olisivat onnellisempia ilman häntä.

Mikä minussa on vialla? Savannah mietti. Miksi en voi olla onnellinen niin kuin kaikki muut?

Hän tunsi olonsa yhtä kylmäksi ja yksinäiseksi kuin harmaat pilvet ulkona. Ja nyt hän halusi vain nukkua.

Savannah kuuli huoneensa oven avautuvan.

”Savannah”, äiti sanoi istahtaen sängyn reunalle, ”mikä hätänä?”

”Ei mikään”, Savannah sanoi. ”Minua vain väsyttää.”

”Oletko varma?” äiti kysyi. ”Olen huolissani sinusta.”

”Olen kunnossa”, Savannah sanoi.

”Hyvä on.” Äiti nousi. ”Muista vain, että voit puhua minulle mistä tahansa. Olet rakas.”

Savannah oli sängyssä päivälliseen asti. Sinä iltana hän ei pystynyt nukahtamaan. Hän ei saanut aivojaan lopettamaan kaiken ajattelemista.

Seuraavana päivänä hän tunsi yhä itsensä uupuneeksi. Se oli jälleen pitkä päivä. Savannah tuli koulusta kotiin ja istuutui keittiön pöydän ääreen. Hän huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. Satoi taas lunta.

”Savannah?”

Savannah kääntyi ja yllättyi nähdessään mummin tulevan huoneeseen.

”Hei, mummi”, Savannah sanoi. ”Mitä sinä täällä teet?”

Mummi istuutui. ”Äitisi halusi, että tulen”, hän sanoi. ”Hän on huolissaan sinusta.”

”Olen vain ollut todella väsynyt. Olen kuitenkin kunnossa”, Savannah sanoi.

Mummi hymyili lempeästi. ”Olenko koskaan kertonut sinulle siitä kesästä, kun vaari ja minä muutimme?”

”Enpä usko”, Savannah sanoi.

”Olin koko ajan surullinen”, mummi sanoi. ”Halusin olla onnellinen, mutta en vain välittänyt mistään. Tunsin itseni niin yksinäiseksi.”

”Mutta sinullahan oli vaari ja äiti.” Savannah katseli alas kenkiinsä. ”Miksi olisit tuntenut itsesi yksinäiseksi?”

”En pystynyt ymmärtämään, mitä se oli”, mummi sanoi. ”En ollut koskaan aiemmin tuntenut niin. Viimein menin lääkäriin.”

”Mitä tapahtui?”

Mummi kietoi kätensä Savannahin ympärille. ”Sain tietää, että olen masentunut.”

”Ai, olit siis vain surullinen?” Savannah kysyi.

”Ei, masennus on enemmän kuin vain surullinen olo”, mummi selitti. ”Surullisuuteni ei tuntunut katoavan. Minulla oli vaikeuksia tehdä kaikkia niitä asioita, joita normaalisti tein. Minun oli myös vaikea saada yhteys muihin ihmisiin, jopa omaan perheeseeni. Tarvitsin todellakin apua.”

Savannah kohotti katseensa. ”Millaista apua?”

”Lääkäri selitti, mikä oli vialla, ja teimme yhdessä suunnitelman, jotta oloni paranisi”, mummi sanoi. ”Mutta joskus minulla oli silti surullinen olo. Käytin paljon aikaa rukoilemiseen. Kun olin yksinäinen, kuvittelin, että Vapahtaja istuu vieressäni. Minusta tuntui paremmalta, kun ajattelin Häntä.”

Savannah katsoi lunta ulkona ja värähti. ”Minullakin on usein surullinen olo. Yritän tuntea itseni onnelliseksi, mutta joskus en vain pysty, ja sitten olen vihainen itselleni, koska minusta tuntuu siltä.”

”Tiedän, kultaseni.” Mummi halasi Savannahia. ”Sellainen olo minullakin on joskus. Mutta sinä et ole yksin. Minä rakastan sinua, vanhempasi rakastavat sinua, ja taivaallinen Isä ja Jeesus Kristus rakastavat sinua. He ymmärtävät sinun tuskasi eivätkä koskaan jätä sinua.”

Ehkä mummi on oikeassa, Savannah ajatteli. Minä en ole yksin. Paino Savannahin vatsassa ei tuntunut aivan yhtä raskaalta.

”Minun pitäisi varmaan puhua äidille”, Savannah sanoi. ”Hänkin haluaa auttaa minua.”

”Sehän on hieno ajatus.” Mummi tarttui Savannahia kädestä.

Savannah hymyili ja nojautui vasten mummin olkapäätä. Hän ei tuntenut oloaan enää niin kylmäksi ja yksinäiseksi.

Kuvitus Marina Pessarrodona