Olin jättänyt kirkon. Miksi siis mieheni halusi liittyä siihen?

Kun palasimme kotiin, Joe oli päättänyt tavata lähetyssaarnaajat. Kun kysyin syytä, hän sanoi: ”Minun pitää tietää itse, mistä sukulaisesi puhuivat.” Kehotin häntä tekemään niin. Ajattelin, että hän hankkisi perustiedot ja se olisi sitten siinä. Mutta kolmen oppitunnin jälkeen Joe halusi mennä kasteelle!

”Tämä on liian nopeaa”, sanoin. ”Oletko varma, että tiedät, mitä kirkon jäsenenä oleminen tarkoittaa?”

”Se tarkoittaa, että menemme kirkkoon ja otamme siitä selvää”, hän sanoi hymyillen.

En ollut kauhean innoissani, mutta sovimme, että hän voisi jatkaa oppitunteihin osallistumista, vaikka hän ei sitoutuisikaan menemään kasteelle ennen kuin se sopisi minulle.

Muutaman viikon jälkeen tunteeni kirkkoa kohtaan eivät olleet muuttuneet. Mutta Joen tunteet olivat. Hän oli löytänyt uskon ja rukouksen. Hän tunsi rauhaa ja varmuutta, joita hän ei ollut kokenut aiemmin. Ja oli hienoa nähdä se. Päätin, että riippumatta siitä, miltä minusta tuntui, en voisi ottaa tätä häneltä pois. Päätimme, että jos hän lähtisi tälle matkalle, me tekisimme sen yhdessä. Niinpä Joe meni kasteelle.

Monet ihmiset kastetilaisuudessa tiesivät, että olin varttunut kirkon piirissä, ja olettivat, että olin varmasti innoissani. Mutta tunsin sekä ylpeyttä Joesta sen vuoksi, että hän oli niin rohkea, että pelkoa sen vuoksi, mitä tämä merkitsisi yhteiselle elämällemme.

Aloin käydä kirkossa Joen kanssa, ja laadimme suunnitelman huolenaiheideni käsittelemiseksi. Ensimmäinen askel oli selvittää, mikä evankeliumissa tarkalleen ottaen vaivasi minua. Ostimme pienen päiväkirjan, jonka otin mukaani joka sunnuntai. Aina kun joku esitti huomautuksen, joka ärsytti minua, katsoi jotakin pyhien kirjoitusten kohtaa näkökulmasta, joka tuntui minusta oudolta, tai puhui menettelytavasta, joka hiersi minua väärällä tavalla, kirjoitin muistiin tunteeni.

Kirjoitin siihen päiväkirjaan kuukausien ajan. Ilmaisin asioita kuten: ”Vihaan sitä, kun ihmiset sanovat…”, ”Eikö kukaan tarkista tosiasioita?” ja ”Tuossa ei ole minusta mitään järkeä”. Kun toin julki tunteitani sellaisina kuin ne olivat, minun oli helpompi ymmärtää ja käsitellä niitä. Aiemmin, kun jokin vaivasi minua, pidin siitä kiinni koko päivän, ja se myrkytti kokemukseni kirkossa. Mutta kun kirjoitin päiväkirjaani, sain nauttia enemmän kirkosta niiden hetkien välillä, jolloin minulla oli vaikeaa. Sain siitä enemmän irti kuin pitkään aikaan.

Nyt kun olin pannut merkille, mikä minua häiritsi, seuraava askel oli selvittää, miksi nämä asiat vaivasivat minua. Kun söimme sunnuntaipäivällistä, Joe ja minä keskustelimme siitä, mitä olin kirjoittanut päiväkirjaani. Joskus sanoin vain: ”Tältä minusta tuntuu. En tiedä, minkä takia.” Asioiden selvittämiseen tarvittiin paljon keskustelua, henkilökohtaisia ajatuksia ja rukouksia. Yksi asia, johon olen aina uskonut, on se, että rukous on tärkein ja täsmällisin tiedonlähde lähestulkoon kaikessa.

Yhdessä työskennellen Joe ja minä oivalsimme, että kun tietää, kuka on ja mihin uskoo, se rakentaa suojamuurin sydämen ympärille. Niinpä kirjoitettuani jonkin aikaa päiväkirjaani ja keskusteltuani siitä Joen ja taivaallisen Isän kanssa kirkkoa koskeva arvosteluni loppui.

Entäpä temppeli?

Kun Joen kasteesta oli kulunut miltei vuosi, hän alkoi kysellä temppeliin menemisestä. Jälleen suhtautumiseni oli: ”Hei, hetkinen! Hidasta tahtia! En ole valmis siihen.”

Niinpä kärsivällinen mieheni odotti. Aina silloin tällöin hän sujautti keskusteluun jotakin tyyliin: ”Kulta, luin hienon artikkelin temppelistä. Haluatko lukea sen?” tai ”Hei muru, näin ihanan videon temppelistä. Haluatko katsoa sen kanssani?” Hänen innokkuutensa oli hellyttävää, mutta se ei vienyt minua yhtään lähemmäksi sitä, että olisin valmis menemään temppeliin. Viimein eräänä päivänä hän kysyi minulta suoraan, mikä sai minut tuntemaan, etten ollut valmis.

”Tiedäthän, että minulla oli joitakin kirkkoa koskevia ongelmia varttuessani”, sanoin. ”Mutta minusta oli ihanaa käydä temppelissä. Kastematkat olivat suosikkejani. Pidin siitä, miltä minusta tuntui temppelissä, niin levolliselta ja rauhalliselta. Mutta en tiedä muuta temppelistä. Mitä jos joku sanoo tai tekee jotakin, mikä vaivaa minua? Entä jos se pilaa käyntini temppelissä? Mitä järkeä olisi olla kirkon jäsen, jos ei voi mennä temppeliin? Siksi en halua mennä ennen kuin olen varma, ettei mikään järkytä minua.”

Löysin ratkaisun useimpiin ongelmiini, mutta kamppailin silti yhden asian kanssa: kuinka voisin kuulua kirkkoon, jonka kanssa en ollut aina samaa mieltä? Se johti minut viimeiseen askeleeseen, jonka opin päiväkirjastani. Oivalsin, että minun piti yrittää ymmärtää, miksi muut ihmiset uskovat niin kuin uskovat ja sanovat, mitä sanovat. Minun piti tietää, miksi Jumala oli ohjannut kirkkoa olemaan sellainen kuin se on tänä päivänä.

Löysin vastaukseni mieheni avulla. Kun hän oli alkanut lukea Mormonin kirjaa, yksi rivi sen nimisivulta oli kiinnittänyt hänen huomionsa: ”Ja nyt, jos siinä on virheitä, ne ovat ihmisten erehdyksiä; älkää siis tuomitko sitä, mikä on Jumalasta.” Joe oli lainannut tätä kohtaa yhä uudelleen, mutta nyt se merkitsi minulle jotakin enemmän.

Oivalsin, että kirkko on olemassa epätäydellisessä maailmassa, jota kansoittavat epätäydelliset ihmiset. Ja se tarkoittaa myös minua. Meillä kaikilla on aikoja, jolloin teemme asioita väärin, ennen kuin teemme ne oikein. Oivalsin, että minun oli lakattava tuomitsemasta muita, aivan kuten en haluaisi heidän tuomitsevan minua. Me kaikki olemme oppimisen ja kasvun polulla.

Oivalsin myös, että kirkko on Herran. Se on Hänen käsissään. Kyllä, Hän toimii epätäydellisten ihmisten kautta, mutta Hän ohjaa omaa työtään. Hän tietää, mitä tarvitaan ja milloin.

Tämän jälkeen tunsin olevani valmis menemään temppeliin. Olin iloinen huomatessani, että sinä päivänä se tuntui aivan yhtä hyvältä kuin se oli tuntunut vuosia aiemmin, kun olin ollut sijaiskasteilla. Kolmantena hääpäivänämme mieheni ja minä menimme jälleen temppeliin, jotta meidät sinetöitäisiin yhteen ja poikamme sinetöitäisiin meihin. Se oli todella suloinen ja onnellinen päivä. Mietin, että sellaisia kaikkien perheiden on tarkoitus olla – iankaikkisia. Ja sain vielä yhden oivalluksen: vaikka Jeesuksen Kristuksen palautetussa evankeliumissa saattaa olla menettelytapoja tai oppeja, joiden selvittäminen saattaa vaatia minulta aikaa, siinä on myös harvinaisia ja kauniita totuuksia. Yksi on se, että jokainen meistä voi todella puhua taivaalliselle Isälle ja saada vastauksia. Toinen on se, että elävien profeettojen välityksellä Hän antaa ohjausta meidän aikaamme varten.

Kokemusteni perusteella tiedän todellakin, että ilmoitus kirkolle (jota annetaan kirkon johtajien välityksellä) ja henkilökohtainen ilmoitus meille jokaiselle sallivat taivaallisen Isän johdattaa meitä läpi virheidemme ja voittojemme. Kun noudatamme elämässämme Hänen karttansa ohjeita, me voimme kokea suurta onnea tuntiessamme Hänet ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen (ks. Joh. 17:3). Olen hyvin kiitollinen jäsenyydestäni Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa.