Valo ikuinen

Olen syvästi kiitollinen siitä, että saan kokoontua kanssanne tänä pyhänä joulunaikana muistamaan Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, koko ihmiskunnan Vapahtajan, syntymää ja riemuitsemaan siitä!

Jouluaatto on vuoden lempi-iltani. Auringon laskiessa ajatukseni kääntyvät hiljaiseen pohdintaan maailman Vapahtajan syntymästä. Jokaisena jouluaattona, jonka muistan, olen kokoontunut perheen kanssa, avannut Uuden testamentin ja lukenut Luukkaan evankeliumin luvusta 2 tutut sanat:

”Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten – – Daavidin kaupunkiin Betlehemiin – –. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta.”

Ajatelkaa kanssani nuorta vaimoa Mariaa sekä hänen vierellään hänen huolehtivaa aviomiestään Joosefia, kun he matkaavat pölyistä tietä Betlehemiin tietämättä, missä he yöpyvät tai milloin Marian Poika syntyy.

Lisätkää nyt tähän ajatukseen tapahtumat, jotka tapahtuvat maapallon toisella puolella. Siellä Amerikan mantereella Sarahemlan maassa ryhmä uskovia suree odottaessaan ”herkeämättä” merkkiä Vapahtajan syntymästä, jonka Samuel Lamanilainen profetoi olevan päivä ja yö ja päivä ilman pimeyttä, sillä ellei merkkiä annettaisi, kaikki uskovat otettaisiin hengiltä.

Heidän profeettansa Nefi ”kumartui maahan ja huusi voimallisesti Jumalaansa kansansa puolesta. – – Ja tapahtui, että – – Herran ääni tuli hänelle sanoen: Nosta pääsi ja ole rohkealla mielellä, sillä katso, aika on käsillä ja tänä yönä merkki annetaan, ja huomispäivänä minä tulen maailmaan.”

Joka kerta kun luen näitä jakeita, pysähdyn ihmettelemään.

Ihmettelen sitä, kuinka Jeesus Kristus, joka oli luonut maailman Isän johdolla ja joka oli kautta historian puhunut profeettojen ja Jumalan vanhurskaiden poikien ja tyttärien kanssa sekä innoittanut heitä, alentaisi pian itsensä ja tulisi maan päälle pienenä lapsena.

Ihmettelen myös sitä, että Hän, koko ihmiskunnan Vapahtaja, syntyi Betlehemissä juuri oikeaan aikaan, jotta voitiin antaa merkki, joka pelasti nefiläiset uskovat Sarahemlassa. Pyhissä kirjoituksissa kerrotaan: ”Sillä katso, auringon laskiessa ei tullut pimeä.”

Voitteko kuvitella, mitä se merkitsi uskoville, niille, jotka olivat kaivanneet ja rukoilleet tämän profetian täyttymistä sekä eläneet sen puolesta? Epäilemättä he riemuitsivat! Millainen voimallinen todistus siitä, että Jeesus Kristus tuli maan päälle pelastamaan kaikki, jotka uskovat Hänen nimeensä. Aurinko oli laskenut, mutta taivas oli täynnä valoa.

Profeetta Abinadi todisti: ”Hän on maailman valo ja elämä, eli valo, joka on loputon, jota ei voida milloinkaan pimentää.” Jeesus Kristus julisti: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”

Elämämme aikana tulee hetkiä, jolloin aurinko saattaa laskea toiveidemme ja unelmiemme yltä. Aurinko saattaa laskea, kun koemme menetyksiä tai fyysisiä ja emotionaalisia haasteita. Mutta koska Jeesus Kristus tuli maan päälle ja nousi kuolleista kolmantena päivänä voittaen synnin ja kuoleman, auringon laskiessa ei tule pysyvää pimeyttä. Me voimme tavoitella Hänen elämää antavaa valoaan ja löytää sen.

Yötaivas vaatimattomien paimenten yllä täyttyi valolla, kun ”heidän edessään seisoi Herran enkeli” julistaen ilosanomaa: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” Toisinaan me voimme seurata Vapahtajan valoa ja löytää Hänet nopeasti, kun me paimenten tavoin ”kiireesti” seuraamme taivaallista ohjausta ja opimme omakohtaisesti Hänen jumalallisuudestaan. Mekin voimme sitten jatkaa matkaamme ”kiittäen ja ylistäen Jumalaa [kaikesta, mitä olemme] kuulleet ja nähneet”.

Toisinaan saatamme tuntea olevamme kuin tietäjät ja matkamme Hänen luokseen voi kestää viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia. Mutta kun me seuraamme Hänen opastavan tähtensä valoa, niin vaikka se lepattaisi kuinka heikosti tahansa, me pääsemme lähemmäksi Häntä joka askeleella. Ja sitten, kuten tietäjät, me voimme suuresti iloiten riemuita ja kumartaen palvella Jumalaa antaessamme kiitollisuuden ja rakkauden lahjojamme.

Siirrytään yhdessä jouluaattoon 2010, kun kerron teille, kuinka Jumalan valo ja rakkaus hälvensivät pimeyden minulta ja perheeltäni kahtena sellaisena pyhänä yönä.

Olin sairaalassa yli 3 200 kilometrin päässä kotoa huolehtimassa aviomiehestäni Brucesta, joka kamppaili jäädäkseen henkiin onnistuneen leikkauksen jälkeen. Hänen terveydentilansa oli romahtamassa, eikä häntä hoitanut lääkäriryhmä saanut selville syytä siihen. Kun olimme eri puolilla maata asuvien sukulaisten kanssa yhdistäneet voimamme rukoukseen ja paastoon, menin erääseen asuntoon nukkumaan. Keskellä yötä sairaanhoitaja, joka käveli Brucen oven ohi, kuuli hänen yskäisevän – kerran. Hän sai ajatuksen tilata erään kokeen epätavallisen hengityselinsairauden toteamiseksi. Tulos vahvisti hänen ajatuksensa, ja muutaman tunnin kuluttua hoidon aloittamisesta mieheni terveys alkoi kohentua. Tiesimme, että Kristuksen valo oli levännyt tuon sairaanhoitajan yllä näyttäen hänelle tietä, joka palauttaisi Brucen terveyden. Kokemamme pimeys vaihtui valoksi ja toivoksi.

Kuusi vuotta myöhemmin, jouluaattona vuonna 2016, Bruce oli jälleen sairaalassa, jossa hänen toipumisensa kahdesta vakavasta sairaudesta keskeytyi uuden äkillisen heikkenemisen vuoksi. Kahden vuorokauden sisällä lääkärit pystyivät diagnosoimaan syyn. He kertoivat meille suunnitelmasta, joka voisi auttaa Brucea voittamaan kolmannen sairautensa. Kun he olivat valmiita, Bruce pyysi heitä kohteliaasti poistumaan huoneesta, jotta voisimme jutella. Hän kertoi minulle, että Henki oli kuiskannut hänelle selkeästi, etteivät lääkärit voisi tehdä mitään, mikä pelastaisi hänen henkensä. Hän puhui rauhallisesti, Hengen täyttämänä. Kaksi päivää myöhemmin hän kuoli rauhallisesti kotonaan perheemme ympäröimänä.

Vaikka kummallakin jouluaatolla oli erilainen lopputulos, kumpikin niistä on meille pyhä. Vuodatettiinko kyyneliä, koettiinko syvää surua sekä menetystä ja yksinäisyyttä? Kyllä. Entä tunsimmeko me Jumalan rakkauden valoa? Kyllä. Hetkenä, joka tuntui auringon laskemiselta elämässämme, Hän antoi meille valoa ja ymmärrystä.

Kun keskitymme jatkuvasti maailman Vapahtajaan, Hän valaisee meidän tiemme toivoon ja parantumiseen. Kuten uskovien kokemus Sarahemlassa osoittaa, koska Vapahtaja on voittanut synnin ja kuoleman, niin meidän osaksemme ei tule pysyvää pimeyttä yön koittaessa.

Rakastan näiden ”Betlehem, pieni kaupunki” -laulun sanojen syvällistä merkitystä: ”Vaan kaduillasi loistaa Viel Valo ikuinen. Kas toivo maan taas uudestaan Käy tänne etsien.”.

Veljet ja sisaret, Herra on meidän ikuinen valomme! Lausun todistukseni siitä, että Jeesus Kristus tuli maan päälle tuomaan iloa ja toivoa, kun Hän valaisee meille tien kotiin. Rakastan Häntä. Palvelen Häntä. ”Jumalalle kiitos Hänen jumalallisen Poikansa vertaansa vailla olevasta lahjasta.” Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.