”Jouluisia kehtoja”, Ystävä, joulukuu 2025, sivut 30–31.
Jouluisia kehtoja
”Mikä joulussa on mielestäsi parasta?” isä kysyi.
Tosikertomus Kanadasta.
Narsk, narsk, narsk.
Katien kengät narskuivat pehmeästi lumessa, kun hän käveli verstaalle. Kun hän avasi oven, tuttu öljyn ja rasvan haju tuli traktorista, jota isä oli ollut korjaamassa.
”Mitä Katielleni kuuluu?” isä kysyi, kun Katie astui sisään.
”Olen ihan jäässä!” Hän kopisteli lumet saappaistaan. ”Mitä sinä teet?”
Isä kääntyi höyläpenkkinsä puoleen. Puunpaloja oli hajallaan nukenkehdon ympärillä. Katie henkäisi syvään. Voisiko se olla hänelle? Ehkä se oli hänen pikkusiskolleen Janelle.
”Se on suloinen”, Katie sanoi. ”Onko se Janelle?”
Isä pudisti päätään. ”Muistatko Royn sedän, joka työskenteli kanssamme sadonkorjuuaikana?”
Katie nyökkäsi.
”Hän ja hänen perheensä saivat vuokrattua talon, mutta heillä on vaikeaa”, isä sanoi. ”Hän on huolissaan siitä, ettei hänen kolmella pienellä tytöllään ole kummoinen joulu tänä vuonna. Mutta äidillä ja minulla on heille muutama erityinen lahja.”
Katie käveli pienen kehdon luo ja keinutti sitä edestakaisin.
Isä hymyili. ”Jos olisit pieni tyttö, haluaisitko tämän kehdon?”
Katie nauroi. ”Minähän olen pieni tyttö!”
Sitten Katie tajusi, kenelle kehto oli tarkoitettu. Se oli Royn sedän tyttärille!
”Voinko minä auttaa?”
”Voit auttaa minua maalaamaan”, isä sanoi. Isän silmät loistivat.
Isä oli tehnyt kolme kehtoa, yhden kullekin tytölle. Hän avasi maalipurkkeja, ja Katie ryhtyi työhön. Hän maalasi kehdot vaaleanpunaiseksi, vaaleansiniseksi ja vaaleankeltaiseksi. Jokaisen siveltimenvedon myötä hän innostui yhä enemmän.
Hän kääntyi isän puoleen. ”Kun näin ensimmäisen kehdon, toivoin, että se olisi minulle. Mutta auttaminen on tosi hauskaa. Toivottavasti tytöt pitävät kehdoista yhtä paljon kuin minä pidän niiden maalaamisesta.”
Jouluaattona Katie ja hänen perheensä menivät Royn perheen luokse.
Kop, kop, kop. Katie koputti oveen ja odotti. Kun ovi avattiin, hän näki suunnilleen ikäisensä tytön, jolla oli aivan vaaleat hiukset ja ohut keltainen mekko. Kaksi pienempää tyttöä kurkisteli hänen vierellään.
Hetken päästä Royn tätikin tuli ovelle.
”Hyvää joulua!” äiti sanoi.
Katie kantoi perheensä kanssa sisään kehdot, kolme peiton sisään kiedottua nukkea ja suuren laatikon täynnä jouluruokaa. Royn täti katseli kyyneleet silmissään, kun kukin tytöistä valitsi kehdon. Pikkuhiljaa tytöt voittivat ujoutensa. Kasvot täynnä ihmetystä he kietoivat uudet vauvanukkensa lämpöisiin peittoihin, jotka Katien äiti oli tehnyt.
Katie istui vanhimman tytön viereen. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Flossie”, tyttö sanoi.
”Minä olen Katie. Pidätkö sinä kehdosta?” hän kysyi.
Flossie hymyili leveästi. ”Se on kauneinta, mitä minulla on koskaan ollut.”
”Kiva, että pidät siitä. Minä autoin sen maalaamisessa!”
”Kiitos”, hän kuiskasi kietoessaan pienet käsivartensa Katien ympärille.
Isä sulki oven, kun he lähtivät Royn perheen luota. Hän puristi Katieta olkapäästä. ”Mikä joulussa on mielestäsi parasta?”
Katie katsoi isäänsä hymyillen. ”Ajattelin ennen, että se on lahjan saaminen, mutta nyt ajattelen, että se taitaa olla lahjan antaminen jollekulle toiselle.”
Kuvitus Melissa Manwill Kashiwagi