”Justinan kysymys”, Ystävä, lokakuu 2025, sivut 16–18.
Justinan kysymys
Justinan vanhemmat olivat eronneet. Olivatko he silti ikuinen perhe?
Tosikertomus Yhdysvalloista.
”Ollaanko jo perillä?” Justina kysyi.
”Melkein”, mummi sanoi. Auto kääntyi mutkassa, ja siinä se oli! Temppeli seisoi korkeana kukkulalla. Se oli todella kaunis!
Justina ja hänen perheensä olivat täällä temppelin vihkimistilaisuutta varten. Äiti sanoi, että se oli tärkeä kokous, jossa apostoli pitäisi temppelissä erityisen rukouksen. Silloin temppeli olisi valmiina siihen, että kirkon jäsenet suorittaisivat temppelissä toimituksia. ”Temppelien vihkimistilaisuudet lähetetään, jotta kirkon jäsenet voivat katsoa niitä omissa kirkkorakennuksissaan”, äiti selitti. ”Mutta me olemme onnekkaita, koska voimme osallistua vihkimistilaisuuteen temppelin sisällä.”
Temppelin ovien ulkopuolella heille annettiin valkoiset muovisuojukset laitettavaksi kenkien päälle. Justinan mielestä ne näyttivät hassuilta. ”Miksi meidän pitää käyttää näitä?” hän kysyi mummilta.
”Ne suojelevat uusia mattoja”, mummi kuiskasi. ”Muistathan, että temppelin sisällä meidän pitää kuiskata? Haluamme olla kunnioittavia Herran huoneessa.”
Kun he kävelivät temppelin läpi, Justina tuijotti ylös kohti korkeita kattoja. Oli niin hiljaista, että hän halusi kävellä varpaillaan ja pidättää hengitystään. Hän hämmästyi, kun he alkoivat kävellä kierreportaita ylös. Portaat tuntuivat jatkuvan ikuisesti.
Viimein he saapuivat huoneeseen, jossa hänen perheensä seuraisi vihkimistilaisuutta. ”Tätä nimitetään sinetöimishuoneeksi”, mummi sanoi hiljaa. ”Tiedätkö, mitä täällä tapahtuu?”
Justina pudisti päätään.
”Täällä perheitä sinetöidään yhteen ikuisesti. Se tarkoittaa, että he voivat elää yhdessä taivaassa kuolemansa jälkeen. Katso peilejä.” Mummi osoitti peilejä huoneen kummallakin puolella. ”Huomaatko, mitä tapahtuu, kun katsot kuvajaistasi?”
Justina katsoi toiseen peileistä ja näki kuvajaisensa toistuvan yhä uudelleen.
”Vau”, Justina sanoi muistaen tällä kertaa kuiskata. ”Se jatkuu ikuisesti.”
Kun vihkiminen alkoi, Justina ajatteli perhettään. Hänen vanhempansa olivat eronneet. Ja hän tiesi, ettei heitä ollut sinetöity temppelissä.
Hän katsoi vieressään istuvaa äitiään ja sisaruksiaan. Saisiko hän olla yhdessä heidän kanssaan taivaassa? Entä jos en voi olla perheeni kanssa ikuisesti, koska meitä ei ole sinetöity? Tuo ajatus pelotti ja huolestutti häntä.
Justina kumartui mummin puoleen ja kysyi: ”Mitä tapahtuu, ellei jotakuta ole sinetöity omaan perheeseen?”
Mummi mietti hetken. Sitten hän sanoi: ”En oikeastaan tiedä, kultaseni. Mutta sen tiedän, että Jumala rakastaa meitä ja haluaa meidän olevan onnellisia.”
Justina ajatteli sitä kuunnellessaan seuraavaa puhujaa. Pian vihkimistilaisuus oli melkein ohi. Oli aika laulaa ”Nyt liekkinä loistavi Henki Herran”.
Laulaessaan seisten Justina tunsi sydämessään lämpimän tunteen. Hän tiesi Pyhän Hengen kertovan hänelle, että kaikki järjestyisi. Hänestä tuntui, että hänen uskonsa oli kasvamassa.
Kun laulu päättyi, Justina halasi mummia. Justinalla ei ollut kaikkia vastauksia, mutta hän uskoi siihen, että Jumala rakastaa häntä ja hänen perhettään hyvin paljon. Hän tiesi, että voisi luottaa Jumalaan.
Kuvitus Jarom Vogel