”Isän pitäminen lähellä”, Ystävä, elokuu 2025, sivut 36–37.
Isän pitäminen lähellä
”On ihan normaalia olla surullinen. Me kaikki kaipaamme isääsi paljon.”
Tosikertomus Yhdysvalloista.
Edith kuunteli sateen ropinaa ikkunaa vasten. Tip, tip, tip.
Hän kurtisti otsaansa. Koko päivän oli satanut, ja taivas oli harmaa. Ulkona oli kylmää ja ankeaa. Vähän niin kuin hänestä itsestään tuntui.
Hän istui penkillä hiljaisessa nurkassa hypistellen kutittavaa mustaa mekkoaan. Hänen uudet kiiltävät kenkänsäkin olivat mustat. Hän toivoi, että olisi kotona eikä hautajaisissa.
Hänen vanhempi serkkunsa Savannah istuutui hänen viereensä. ”Kuinka sinä voit?” Savannah kysyi. Koko hänen perheensä oli matkustanut hautajaisiin tänä aamuna. Kaikilla oli mustat vaatteet, ja he näyttivät surullisilta.
Edith kohautti olkapäitään. ”Ihan hyvin kai.” Hän ei oikeastaan halunnut jutella. Hänen isänsä oli kuollut muutama päivä sitten onnettomuudessa. Hän tunsi olevansa ihan sekaisin ajatellessaan sitä. Hänellä oli kova ikävä isää.
Savannah kietoi käsivartensa Edithin ympärille, ja Edith nojasi sitä vasten. Hän oli kiitollinen serkustaan. Mutta miksi Jumalan piti ottaa isä pois heidän luotaan?
”Onko Jumala vihainen minulle?” Edith kysyi.
Savannah kurtisti kulmiaan. ”Miksi sinä niin ajattelet?”
Edith katseli alas kenkiinsä. ”Hän otti isän pois.”
Edith tunsi kyyneleet silmissään. Hän katsahti ylös ja näki Savannahin pyyhkivän pois omia kyyneleitään.
”Edith”, Savannah sanoi, ”taivaallinen Isä ei ole sinulle lainkaan vihainen. Hän rakastaa sinua ja perhettäsi hyvin paljon. Joskus tapahtuu asioita, joita me emme ymmärrä, mutta Hän rakastaa meitä aina.”
”Ihanko oikeasti?” Edith kysyi.
Savannah nyökkäsi. ”Ihan oikeasti. Sinun on hyvä muistaa, että näet kyllä isäsi jälleen! Koska Jeesus Kristus nousi kuolleista, myös me kaikki nousemme kuolleista.” Hän hymyili. ”Ja me voimme yrittää muistaa kaikkia asioita, joista me pidimme kovasti isässäsi, jotta me pitäisimme hänet lähellä.”
Edith ajatteli isäänsä. Isästä oli kovin mieluisaa puhua Jeesuksesta. Hänellä oli paras hymy ja hauskin nauru. Hän antoi parhaat halaukset. Ja isä piristi häntä aina, kun hän oli surullinen. Yhtäkkiä Edithillä oli lämmin olo, aivan kuin hän olisi saanut halauksen isältään.
Hän kohotti katseensa. ”Se auttaa vähän. Mutta olen silti surullinen.”
”On ihan normaalia olla surullinen. Minäkin olen tosi surullinen”, Savannah sanoi. ”Me kaikki kaipaamme isääsi paljon.”
Edith ajatteli asiaa, jonka hän oli oppinut Alkeisyhdistyksessä. ”Taivaallinen Isä voi auttaa meitä, kun me olemme surullisia”, hän sanoi. ”Voisimmeko me pitää rukouksen nyt heti?”
Savannah nyökkäsi, ja he ristivät kätensä.
”Taivaallinen Isä, kiitos Jeesuksesta ja Hänen ylösnousemuksestaan”, Edith sanoi. ”Kiitos, että rakastat meitä aina. Pidäthän huolta isästäni. Auta meitä muistamaan hänet ja pitämään hänet lähellä sydäntä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.”
Edith avasi silmänsä ja veti syvään henkeä.
Kun he kävelivät ulos rakennuksesta, oli yhä kylmää ja sateista. Mutta nyt harmaiden pilvien keskeltä kurkisti pieni auringonsäde. Ulkona tuntui edelleen surulliselta, mutta nyt tuntui myös hieman toiveikkaalta. Vähän niin kuin hänestä itsestään tuntui.
Kuvitus Zhen Liu