Minä näen Celesten jälleen

Nojaan taaksepäin kantapäilleni ja katson pihaa. Johnsonien talon sivuseinää vasten on tumma multa-alue, johon äiti ja minä olemme juuri istuttaneet kukkasipuleita. Taputtelen maata ja huokaisen.

”Kiitos, että autoit niiden istuttamisessa”, äiti sanoo.

Katson käsiäni, jotka ovat mullan peitossa, enkä sano mitään. Ajattelen Celeste Johnsonia. Celesteä, joka asui tässä talossa. Celesteä, joka oli melkein täsmälleen samanikäinen kuin minä. Celesteä, joka kävi kanssani Alkeisyhdistyksessä. Leikimme yhdessä ja kävimme toistemme syntymäpäiväjuhlissa. Joskus pystytimme teltan hänen takapihalleen ja leikimme, että olimme telttailemassa. Hän oli paras ystäväni.

Celeste on nyt poissa. Hän kuoli auto-onnettomuudessa muutama kuukausi sitten. Perheeni ja minä itkimme paljon. Celeste oli ystävämme, ja tiesimme, että kaipaisimme häntä. Itkimme, koska Celesten isä oli loukkaantunut auto-onnettomuudessa. Itkimme, koska Celesten perhe oli surullinen.

Halusin todella auttaa Celesten perhettä. Annoin pehmolelun Celesten pikkusiskolle Ellalle. Autoin myös muutamia seurakuntalaisia tekemään lahjoja Celesten perheelle. Halusin heidän tietävän, että heitä rakastetaan.

Kun menin Celesten hautajaisiin, istuin lähellä kirkon ystäviäni. Lauloimme Celesten lempilaulun Alkeisyhdistyksen lauluista, ”Usko”, joka kertoo siitä, kuinka voimme elää jälleen Jumalan luona. Se muistutti minua siitä, että näen Celesten jälleen. Hautausmaalla laskin arkun päälle kukan. Kaikki, jotka tunsivat Celesten, olivat yhä surullisia. Me kaipasimme häntä. Mutta kun rukoilin ja paastosin, tunsin oloni vähemmän surulliseksi. Pyhien kirjoitusten lukemisesta ja kirkkoon kuuluvien ystävien kanssa keskustelemisesta oli myös apua.

Tänään tulimme käymään Johnsonien luona auttaaksemme heitä istuttamaan kukkasipuleita heidän pihalleen. Sipulit ovat juuri nyt pieniä ja ruskeita. En tiedä tarkalleen, miltä ne näyttävät keväällä, mutta niiden pitäisi olla kauniita.

Äiti on tarkkaillut minua ja sanoo: ”Tiedätkö, mistä pidän sipuleissa?”

Pudistan päätäni. Aurinko paistaa kirkkaasti, ja minun täytyy siristellä silmiäni katsoakseni häntä. ”Mistä?”

”Näiden sipulien kukat kuolevat talvella, mutta ne tulevat aina takaisin keväällä”, hän sanoo. ”Ne muistuttavat minua ylösnousemuksesta. Et voi nähdä kukkia niiden kuoltua, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat poissa. Aivan kuten Celeste ja me kaikki, kun kuolemme. Jeesuksen Kristuksen ansiosta me kaikki nousemme kuolleista ja elämme jälleen.”

Katson multakasaa. Keväällä sipulit kasvavat ja kasvavat ja työntävät mullan tieltään. Tiedän, että silloin niistä tulee kauniita kukkia, ja tiedän, että näen Celesten jälleen.

Kumarrun sen multarivin ylle, johon sipulit on istutettu, ja lähetän lentosuukon. ”Nähdään keväällä!” minä kuiskaan.

Kuvitus Shawna J. C. Tenney