Colen saama vastaus

”Oon lapsi Jumalan ja saavuin päälle maan ja kodin sain ja vanhemmat mun tietäin turvaamaan…”

Colen silmät täyttyivät kyynelistä, ja hän lakkasi laulamasta. Hän pyysi Alkeisyhdistyksen opettajaltaan luvan käydä vessassa.

Vessassa Cole tuijotti peiliin. Hän oli seissyt tässä isänsä kanssa vuosi sitten, juuri ennen kastettaan. He olivat kumpikin pukeutuneina valkoisiin vaatteisiin.

”Olet tekemässä hyvin tärkeän liiton”, isä oli sanonut. ”Tänään lupaat seurata aina Jeesusta Kristusta ja yrittää olla Hänen kaltaisensa.”

Cole oli tuntenut olonsa todella onnelliseksi ja lämpimäksi noustessaan vedestä. Hän tiesi, että oli tehnyt oikean valinnan menemällä kasteelle.

Mutta nyt kaikki oli toisin. Isä ei ollut tänään hänen kanssaan. Isä ei enää ollenkaan käynyt kirkossa.

Cole nyyhkäisi ja pyyhki silmiään. Alkuun, kun isä ei tullut aina kirkkoon, Cole luuli hänen olevan silloin sairas. Tai ehkä hänen täytyi mennä töihin. Sitten isä tuli mukaan yhä harvemmin. Pian hän ei tullut lainkaan heidän kanssaan.

Cole muisti päivän, jolloin hän sai viimein tarpeeksi rohkeutta kysyäkseen äidiltään isästä. Äiti oli huokaissut ja sanonut: ”Isä ei ole enää varma, onko kirkko totta. Hän yrittää päättää, mihin uskoo.” Äiti näytti surulliselta, ja Cole tiesi, että se oli vaikeaa hänellekin.

Pelottavat kysymykset olivat täyttäneet Colen mielen. Kuinka joku voisi menettää todistuksensa? Menettäisikö Cole joskus omansa? Mitä tämä kaikki merkitsi heidän perheelleen?

Cole oli halannut äitiä. ”Mitä me voidaan tehdä? Kuinka me voidaan auttaa isää löytämään todistuksensa?”

”Vain taivaallinen Isä voi auttaa isää löytämään jälleen todistuksensa”, äiti oli sanonut. ”Mutta me voimme rukoilla hänen puolestaan.”

Siitä lähtien Cole rukoili isän puolesta joka päivä. Mutta kuukausia kului, eikä mikään muuttunut. Cole pelkäsi. Hän oli koko ajan huolissaan. Oli vaikeaa mennä kirkkoon ilman isää. Oli vaikeaa uskoa, että hänen perheensä voisi olla yhdessä ikuisesti.

Cole pyyhki pois loput kyyneleensä ja piti jälleen hiljaisen rukouksen. Sitten hän käveli takaisin Alkeisyhdistykseen. Kun hän meni luokkaan, sisar Snow muistutti kaikkia seuraavan viikonlopun yleiskonferenssista.

Seuraavana sunnuntaina Cole istui äidin kanssa ja katseli konferenssia. Isä oli yläkerrassa katsomassa koripalloa. Cole kuunteli profeetan kertovan elämästään pikkupoikana. Hän yllättyi kuullessaan, etteivät presidentti Nelsoninkaan vanhemmat käyneet kirkossa, kun hän oli nuori.

Sitten presidentti Nelson puhui siitä, kuinka hän oli kaivannut sitä, että hänet sinetöitäisiin vanhempiinsa temppelissä. Cole jähmettyi ja kuunteli tarkasti. Presidentti Nelsonin oli odotettava monta vuotta, vielä silloinkin kun hänen vanhempansa olivat täyttäneet jo 80 vuotta! Mutta lopulta heidät sinetöitiin iankaikkiseksi perheeksi.

Cole tunsi Pyhän Hengen kuiskaavan hänelle, että asiat isänkin kanssa järjestyisivät. Colen täytyisi olla kärsivällinen. Mutta taivaallinen Isä auttaisi hänen perhettään, aivan kuten Hän oli auttanut presidentti Nelsonin perhettä.

Vaikka vastaus ei ollut sitä, mitä Cole oli halunnut, hän tiesi, että taivaallinen Isä oli kuullut hänen rukouksensa ja vastannut siihen. Taivaallinen Isä rakasti hänen isäänsä, ja Hän rakasti myös Colea itseään.

Kuvitus Brenna Vaughan