”Kävellen kirkkoon”, Ystävä, helmikuu 2025, sivut 16–18.
Kävellen kirkkoon
Kupa rakasti sunnuntaipäiviä.
Tosikertomus Zimbabwesta.
”Äiti, herää”, Kupa kuiskasi.
”Aurinko ei ole vielä noussut.” Äiti haukotteli. ”Etkö voisi nukkua vielä vähän?”
”Olen liian innoissani”, Kupa sanoi. ”On sunnuntai, ja me saadaan mennä kirkkoon!”
”Hyvä on. Sinä voitat”, äiti sanoi. ”Mutta tarvitsen apuasi siskojen valmistautumisessa.”
Kupa auttoi mielellään äitiä. Hän keitti ensin maissipuuroa ja teki siitä sadzaa pikkusiskoilleen Agnesille ja Sheilalle. Kun he olivat syöneet, Kupa auttoi siistimisessä.
Kupa pukeutui lempimekkoonsa ja valitsi vaatteet siskoilleen. Huone täyttyi kikatuksesta, kun hän auttoi heitä pukeutumaan. Hän oli aivan innoissaan!
”Sinä olet hyvä apulainen, Kupa”, äiti sanoi.
”Kiitos!” Kupa sanoi.
Kun he lähtivät ulos, äiti sitoi Sheilan selkäänsä liinalla. ”Olen tosi iloinen, että te kaksi olette tarpeeksi isoja kävelemään”, hän sanoi Kupalle ja Agnesille.
Äiti otti Kupaa kädestä, ja he lähtivät kävelemään hiekkatietä pitkin. Kaukana Kupa näki temppelin, jota oltiin rakentamassa Harareen. ”Minusta on ihanaa nähdä temppeli”, Kupa sanoi.
”Niin minustakin”, äiti sanoi. ”Me olemme siunattuja, kun saamme asua täällä ja nähdä, kun sitä rakennetaan.”
He kulkivat oikotietä maissipeltojen läpi. Välillä he pysähtyivät lepäämään ja antoivat Sheilan liikkua ja venytellä. He puhuivat, lauloivat ja kuuntelivat lintuja. Käveltyään puolitoista tuntia Kupa oli hyvin iloinen nähdessään kirkon.
Kupa luki kyltistä: ”Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko.”
”Pääsimme perille”, äiti sanoi. Hän otti liinan Sheilan ympäriltä.
”Ja tulimme taas aikaisin!” Kupa sanoi innoissaan.
Pian Kupa ja äiti tervehtivät iloisesti muita, jotka olivat tulossa rakennukseen. Kupasta oli mukavaa olla kirkossa ihmisten kanssa. Hän tunsi olevansa rakastettu siellä.
Kupa ja hänen perheensä menivät istumaan. Jalkojen lepuuttaminen tuntui hyvältä. Kun hän nautti sakramentin, hän ajatteli Jeesusta Kristusta. Sitten hän kuunteli tarkasti, kun piispa selitti, että oli paastosunnuntai, ja kehotti ihmisiä lausumaan todistuksensa.
Kupa katseli ja kuunteli, kun toiset menivät kappelin etuosaan kertomaan, mihin he uskovat. Hän halusi heidän kaikkien tietävän, että hänelläkin on todistus. Kupa käveli huoneen etuosaan. Häntä hermostutti hieman, mutta hän tiesi, mitä halusi sanoa.
Hän hengitti syvään, oikaisi itsensä ja sanoi: ”Minusta on ihanaa nähdä temppeli. Minä tiedän, että se on erityinen paikka oppia taivaallisen Isän suunnitelmasta. Meidän elämämme on erityinen lahja Häneltä. Minä tiedän, että pyhät kirjoitukset ovat totta. Minä tiedän, että taivaallinen Isä ja Jeesus rakastavat minua. Yritän olla ystävällinen ja avulias kuten Jeesus. Minä tiedän, että kirkko on tosi. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.”
Kupa katsoi huoneessa olevia ihmisiä. He hymyilivät hänelle. Kupa hymyili leveästi ja käveli takaisin paikalleen. Äiti halasi häntä, kun hän istui alas. Kupa oli iloinen, että hänellä oli rohkeutta lausua todistuksensa. Kupa rakasti sunnuntaipäiviä.
Kuvitus Fotini Tikkou