Paneelikeskustelu: Innosta oppilaita osallistumaan

Vanhin Clark G. Gilbert: Kiitos, vanhin Meredith. Miten voimallinen sanoma. Jos ette tunne vanhin Meredithiä, toivon, että voitte tuntea hänen voimansa ja vakaumuksensa. Olen nähnyt hänet pickleball-kentällä, ja luulen, että Fellowship of Christian Athletes harkitsee vielä uudelleen nimitystään.

Aloitan aiheen, josta keskustelemme aivan pian. Haluan puhua siitä, mitä vanhin Meredith sanoi: sillä, miten opetamme, on merkitystä. Hänen sanoistaan käy selvästi ilmi, ja uskon meidän kaikkien tietävän, että tehokas opettaja vaikuttaa hyvin suuresti oppilaidemme elämään ja siihen, kuinka he oppivat. Mutta sillä, miten teemme tämän, on todella merkitystä. Vanhin Christofferson viittasi tähän eilen illalla, ja vanhin Meredith mainitsi sen jälleen tänään.

Olemme pyytäneet teitä tulemaan näihin työpajoihin luettuanne ja kerrattuanne julkaisun Opettaminen Vapahtajan tavalla osion ”Edistä uutteraa oppimista”. Suurelta osin se [osio] edellyttää, että kutsumme oppilaita ottamaan vastuun oppimisestaan.

Jotkut teistä ovat kuulleet tämän tarinan aiemmin, joten pyydän anteeksi. Opiskelutoverini sanoi: ”Clark, rakastan tarinoitasi. Ensimmäiset viisi tai kuusi kertaa, ne ovat todella hyviä.” Mutta haluan kertoa tämän tarinan, koska se on koskettanut minua, ja kerron virheestä, jonka tein kerran opettaessani. Cambridgessa Massachusettsissa sijaitsee Charles-hotelli, ja sen joka kolmannessa hotellihuoneessa on maalaus professorista liitutaulun ääressä piirtämässä kuvia itsestään. Siinä lukee: ”Doug piti omista luennoistaan”, ja hän vain piirtää opiskelijoille itsensä yhä uudestaan. Toisinaan – ja todella vilpittömässä rakkaudessamme oppilaitamme kohtaan – me haluamme kertoa heille asioista, jotka ovat hyvin syvällisiä meille henkilökohtaisesti, mutta joskus se voi estää heitä saamasta mahdollisuutta toimia ja oppia itse.

Muistan, että samoihin aikoihin tutkin neljä vuotta yhtä aihetta ja kirjoitin siitä tapaustutkimuksen, josta tuli Harvardin kauppakorkeakoulun kurssiaineisto liikeyrityksestä nimeltä Knight Ridder. Olin tapaustutkimuksen laatija, ja ensimmäisenä opetusvuotenani kahdeksan eri opettajaa opetti laatimaani tapausta. Vuoden lopussa saimme tietoja siitä, miten tapaus vertautui kaikkiin muihin tapauksiin. Kun katsoin tietoja omalta osaltani, se oli lukukauden toiseksi kehnoin tapaus, ja minä olin sentään tapauksen laatija. Kaikilla muilla se oli viiden parhaan joukossa.

Mistä oikein oli kyse? Miksi laatimani tapaustutkimus, jota olin tutkinut neljä vuotta, on toiseksi viimeisenä omalla kohdallani koko lukukautena ja viiden parhaan joukossa kaikilla muilla? Mistä mahtoi olla kyse? Aion kysyä ryhmältä, mitä arvelette tapahtuneen? En ole varma, onko meillä mikrofoneja, joten menen vähän lähemmäksi. Rosemary, vastaisitko sinä? Miksi laatimani tapaus minun opettamanani toimi niin huonosti? Äläkä sano: ”Koska olet niin huono opettaja, Clark.”

Sisar 2 (Rosemary): Ehkä selitit enemmän ja annoit heidän ajatella asiaa vähemmän.

Vanhin Clark G. Gilbert: Niin, Rosemary sanoi: ”Ehkä selitit enemmän ja annoit heidän ajatella asiaa vähemmän.” Se oli ehdottomasti osa sitä. Onko muita ajatuksia? Mitä minä tein väärin, kun tämä tapaus toteutui niin huonosti? Siellä takana. Veli Brown saa hyvää treeniä.

Sisar 3: Ehkä se ei soveltunut opiskelijoihin.

Vanhin Clark G. Gilbert: OK. Se ei ehkä soveltunut opiskelijoihin. Tai ehkä vielä ongelmallisempaa: se, mitä minä pidin todella tärkeänä, ei välttämättä ollut sovellettavissa opiskelijoihin. Muuten, seuraavalla lukukaudella yksi kollegoistani sanoi: ”Clark, tämä tapaus opettaa omalla painollaan. Tarvitaan vain kolme hyvää kysymystä. Teet siitä liian monimutkaisen. Tiedät siitä liikaa, ja se menee opiskelijoilta ohi.” Käytin hänen opetussuunnitelmaansa hieman turhautuneena, ja tapaus ampaisi heti takaisin kärkikastiin.

Joskus oma asiantuntemuksemme ja tietomme, jos se estää oppilaita oppimasta, voi olla esteenä. Eikä se tarkoita, ettei tietoa pitäisi jakaa. Mutta kuinka tietoa jaetaan siten että se kannustaa uutteraan oppimiseen? Tänään haluaisin käydä neljän suurenmoisen opettajan kanssa paneelikeskustelun aiheesta ”Kuinka kutsumme oppilaita ottamaan vastuun oppimisestaan?” Kutsun heidät tänne eteen kanssani tähän paneeliin ja esittelen heidät jokaisen.

Vieressäni istuu Kaylee Merrill. Hän on seminaarin rehtori East Highissa Salt Lake Cityssä Utahissa. Hänen vieressään on John Hilton, muinaisten pyhien kirjoitusten professori BYU:ssa. Hänen vieressään on Jenet Erickson, kirkon historian ja opin professori BYU:ssa. Ja hänen vieressään on Nate Peterson, uskonnon tiedekunnan professori BYU–Idahossa.

Haluaisin aloittaa keskustelumme tänään ja siirtyä suoraan vanhin Christoffersonin eilisiltaiseen puheeseen. Kun katsoimme hänen puhettaan ja tiesimme, mistä aiheesta tässä paneelissa oli kyse, ja puhuimme siitä ryhmänä valmistautuen tähän, hän esitti – kuten vanhin Meredith vain hetki sitten – että vastuun ottamisella oppimisesta ja elinikäisellä opetuslapseudella on suora yhteys. Ei vain opetuslapseudella vaan elinikäisellä opetuslapseudella.

Aloitetaan sisar Ericksonista. Kun tarkastelet tätä kysymystä, kuinka nuo kaksi asiaa liittyvät toisiinsa? Mitä opit vanhin Christoffersonin eilisiltaisesta puheesta? Ja miten sen pitäisi vaikuttaa siihen, kuinka me opetamme?

Sisar Jenet Erickson: Kiitos, vanhin Gilbert. On suurenmoista olla kaikkien teidän innoittavien opettajien kanssa. Juuri ennen kuin aloitin opettamisen BYU:ssa, vanhin Richard G. Scott, tuo mestarillinen opettaja, tuli pitämään esitelmän koulutusviikolla. Hän kertoi jotakin sellaista, mikä oli niin vaikuttavaa, että hyödynsin sitä opetuksessani koko lukukauden, vaikka en ollut ymmärtänyt sitä aiemmin. Hän puhui siitä, miten tärkeää on, että elämä on pyrkimystä saada opetusta Herralta Hänen Henkensä välityksellä. Siksi olemme täällä. Sitten hän sanoi: ”Aina kun opettaja kutsuu oppilaita osallistumaan ja oppilas nostaa kätensä vastatakseen, hän ilmaisee Herralle Jeesukselle Kristukselle halunsa oppia.” Eilen illalla, kun kuulimme vanhin Christoffersonin puhuvan tahdonvapauden voimasta, mieleeni muistui eräs hiljattain BYU–Idahon kampuksella pidetty hartaustilaisuus, jossa merkittävä opettaja opetti, että heissä on voimaa – ne sanat, joita käytit, vanhin Gilbert. Ja kun käsitämme Jumalan voiman, vastustajan voiman, voiman yksilön sisimmässä – tuo voima on sitä, että osoitamme halukkuutta antaa Herralle pääsyn meidän elämäämme.

Juuri sitä haluan kutsua oppilaitani tekemään: tuntemaan kaipuuta antaa Herran päästä osalliseksi heidän elämästään, koska Hänellä on voima muutokseen. Hänellä on voima kasvuun. Näin tapahtuu sadalla miljoonalla tavalla. Kuulitte presidentti Packerin sanovan, että todistus löytyy lausumalla se. Samalla me koemme voimaa siitä, kun Hänen työtään joudutetaan omassa elämässämme, ja koemme Hänen muuttavan, Hänen käännyttävän vaikutuksensa, joka sitten syttyy. Se aktivoi – kuten vanhin Christofferson sanoi eilen illalla – voiman sallia Jeesuksen Kristuksen ja Hänen vaikutuksensa tulla elämäämme.

Olen yhä oppimassa, kuinka tämä tehdään. Olen ollut hyvin kiitollinen siitä, että luokkaani on tullut opastajia, jotka ovat sanoneet: ”Jenet, kokeile tätä, kokeile tuota.” Joka kerta se, mitä he ovat kutsuneet minua tekemään, on aktivoinut oppilaita käyttämään tahdonvapauttaan ja löytämään ja osallistumaan, ja silloin he voivat tuntea Pyhää Henkeä. Heidän tavoin voin tuntea, että Pyhä Henki todistaa heille syvästi henkilökohtaisella tavalla totuudesta, jota he tarvitsevat elämässään. Sitten se asettaa heidät polulle, jolla he toimivat tahdonvapautta käyttäen ja ovat elinikäisiä opetuslapsia.

Vanhin Clark G. Gilbert: Hienoa. Luulen, että se, mihin ankkuroidut, on henkilökohtainen toiminta ja tähän liittyvä tahdonvapauden aktivointi. Muita ajatuksia? Otamme vastuun omasta oppimisestamme. Miksi se saa aikaan elinikäisen opetuslapseuden? Joku paneelin jäsenistä?

Veli John Hilton III: Ehkä voin kertoa vertauksen, jota käytän joskus oppilaideni kanssa. Se ei ole täydellinen vertaus – mutta otan esiin hieman raakavillaa ja sanon: ”Tämä on kuin pyhien kirjoitusten kohdat, joista tänään keskustelemme.” Oletetaan, että opetan tämän hienon oppiaiheen, jossa kerron kaikista näistä suurenmoisista oivalluksista. Olen antanut teille paljon villaa. Se tuntuu mukavalta. Laitatte sen päällenne ja sitten kävelette ulos ovesta. Tuuli puhaltaa ja se putoaa.

Se, mitä pitää tapahtua, on, että oppilaan pitää karstata ja kammata villa. Heidän on kehrättävä se langaksi, ja silloin siitä voi valmistaa villaisen takin, jota tuuli ei voi puhaltaa pois, kun oppilas kävelee ulos.

Kerron tämän vertauksen osittain muistutuksena itselleni siitä, ettei tehtävänäni oikeastaan ole jakaa raakavillaa. Haluan, että oppilaat saavat takin, ja heidän on tehtävä se työ itse.

Joskus pidämme hyvin tärkeänä sitä, mitä sanomme, ja se on vaikeaa, koska tiedän, että opettajina meillä on paljon hienoa sanottavaa. Mutta jotta oppilaat todella saisivat sen sydämeensä, heidän on toimittava. Sen on siirryttävä heidän päästään heidän sydämeensä. Se että autamme oppilaita toimimaan, on ainoa tapa, jolla heistä voi tulla elinikäisiä Jeesuksen Kristuksen opetuslapsia.

Vanhin Clark G. Gilbert: John, sinun on siis annettava jotakin raakavillaa hienompaa. Miksi heidän pitää tehdä se jalostaminen eikä sinun?

Veli John Hilton III: Koska kun he toimivat, silloin he saavat sen itselleen. Jos siis vain kerron ja kerron, minä vain laitan sitä heidän päälleen. Ja opettajana minun on helppo tuntea, että teen oikein hyvää työtä.

Oikeasti minä vain laitan sitä heidän päälleen. Jotta se menisi heidän sisimpäänsä, heidän on toimittava. Muuta keinoa ei vain ole.

Vanhin Clark G. Gilbert: Nate.

Veli Nate Peterson: Vanhin Gilbert, juuri tuosta asiasta – vanhin Christofferson vei sen tuolle tasolle, eikö niin? Kukapa tiesi, että tahdonvapaus on niin tärkeä? Se on kuin hahmo elokuvassa, jonka olet nähnyt taustalla koko ajan alusta asti. Entä jos tahdonvapaus on vastaus, että se on siellä alussa, kuten hän sanoi. Tahdonvapaus, niin. Edistyminen edellyttää tahdonvapautta, ja sitten tahdonvapaus edellyttää totuutta. Voin opettaa oppitunnilla totuutta.

Niin hän sanoi. Se on yksi Saatanan hyökkäystavoista. Luulen, että joskus hänelle on mieleen, jos opetamme heille totuutta. Mutta kuten vanhin Christofferson sanoi, juuri se toinen hyökkäys meidän täytyy voittaa. Kutsumme heitä käyttämään omaa tahdonvapauttaan. Voin opettaa suurenmoisen opetuksen. Voin todistaa totuudesta. Mutta sitten tuon tahdonvapauden aktivoiminen – se on seuraava taso, jolla annan heille kutsun osallistua, tulla toimijaksi ja antaa heidän käyttää tahdonvapautta, joka heillä on ollut alusta alkaen.

Tuo edistyminen edellyttää tahdonvapautta. Tahdonvapaus edellyttää totuutta, ja totuus edellyttää kutsua. Mikä tuo meidät takaisin edistymiseen.

Vanhin Clark G. Gilbert: Erinomaista. Kaylee, mitä lisäisit?

Sisar Kaylee Merrill: Pidän kovasti yhteydestä, jonka vanhin Christofferson loi eilen illalla. Sen lisäksi hän yhdisti sen liittoihin. Mitä on elinikäinen opetuslapsi? Se on joku, joka solmii liittoja ja pitää ne. Pyydämme siis oppilaitamme käyttämään tahdonvapautta luokkahuoneessa ja sen ulkopuolella, jotta he aikanaan ymmärtävät, kuinka käyttää tahdonvapauttaan liittojen solmimiseen ja pitämiseen loppuelämänsä ajan.

Vanhin Clark G. Gilbert: Hienoa. Pidin kovasti siitä, kun hän sanoi, että liitot ovat yksilöllisiä. Ne vaativat toimintaa, ja se on opetuslapsen perimmäinen mitta.

Toivottavasti olette miettineet samaa kysymystä. Haluaisin, että pohditte minuutin ajan tätä kysymystä: Millä tavoin vastuun ottaminen ja elinikäisen opetuslapseuden luominen liittyvät toisiinsa? Miksi se on niin tärkeä?

Vanhin Christofferson sanoi, että ensimmäinen presidenttikunta ja kahdentoista koorumi ovat opettaneet meille tätä lähetysjohtajien seminaarissa. He ovat opettaneet sitä nuorten neuvojille. He tähdentävät sitä meille uskonnonopettajille.

Mikä on tuo yhteys? Henkilökohtainen vastuu oppimisesta ja elinikäinen opetuslapseus.

Miettikää hetki. Kirjoittakaa muistiin, mikä tuo yhteys teidän mielestänne on. Mitä kuulitte eilen illalla? Mitä kuulette nyt? Mitä muita ajatuksia teillä on? Keskeytetään paneeli minuutiksi, kun kirjoitatte ajatuksia tästä.

Nyt pyydän teitä toimimaan kahden tai kolmen hengen ryhmissä tilanteen mukaan. Jos olette kotona eikä ketään ole kanssanne, etsikää joku, jolle voitte kertoa, mutta kertokaa se jollekulle vieressänne olevalle.

Seuraavan minuutin ajan kertokaa oivalluksistanne vieressä olevalle henkilölle ja antakaa hänen kertoa teille. Me teemme sen täällä paneelissa. Yritän tehdä sen niin, ettei mikrofonini välitä ääntäni teille kaikille.

[Yleisön keskustelun ääniä]

Palataan jälleen yhteen. Luulen, että Gilbertin perhe pitää tästä uudesta tekniikasta, jossa he voivat sulkea isän mikrofonin milloin tahansa koti-illan oppitunnin aikana.

Oliko joku, joka tunsi innoitusta sanoa jotakin tästä aiheesta – nousisitko ylös ja kertoisitko siitä ryhmälle? Otamme vain pari. Nosta vain kätesi ja nouse seisomaan. Niin, siinä. Luulin, että näin käden ylhäällä. Cami Anderson, pyydän kylmiltään sinua kertomaan. Kiitos. Aivan takanasi, veli Brown. Juuri siinä.

Sisar Cami Anderson: Kiitos, vanhin Gilbert, tästä mahdollisuudesta.

No, Yvonne ja minä puhuimme juuri siitä, kuinka päivittäinen opetuslapseus – josta vanhin Christofferson puhui – kun autamme oppilaitamme näkemään, että se auttaa heitä jatkamaan uskossaan ja opetuslapseudessaan ja läpi elämän koettelemusten. Se on enemmän kuin vain pyhien kirjoitusten lukemista tai rukoilemista vaikeina aikoina, mutta he pystyvät tekemään niin, kun he kohtaavat hyvin vaikeita koettelemuksia, ja he keskittyvät jatkuvasti Vapahtajaan. He ymmärtävät, että olipa heidän uskonsa millainen tahansa, heillä on usko Häneen ja Hän auttaa heitä selviytymään kaikesta, mitä haasteita heillä onkin edessään.

Vanhin Clark G. Gilbert: Pidän tuosta. Ja pidän ajatuksesta, että kehyksenä toimivat koettelemukset. Kuten jos kysymme itseltämme, muistavatko he tämän, kun heidän elämässään on vaikeaa? Veli Hiltonin ajatukseen viitaten, lennähtääkö tämä vain pois heidän päältään vai onko tämä sellaista, mitä he kantavat mukanaan?

Muita ajatuksia? Nostattehan kätenne. Niin, aivan siinä vieressäsi.

Veli 9: Olen ajatellut tätä asiaa koko urani ajan. Vanhin Bednar piti puheen ”Etsikää oppimista uskon kautta”, kun olin nuori seminaarinopettaja. Hän sanoi: Hyvin usein me puhumme opettamisesta Hengen avulla, mutta emme puhu tarpeeksi siitä, mitä tarkoittaa oppiminen uskon kautta. Ja hän opetti meille luvusta 2. Nefi 33, että Henki voi viedä Jumalan sanan sydämeemme, mutta meistä riippuu, vaikuttaako se sydämeemme vai ei. Meidän täytyy toimia uskossa, jotta se vaikuttaisi sydämeemme. Me opettajina emme ole vain jakelemassa kaloja. Meidän on opetettava heidät kalastamaan. Elämän suurimmat opetukset oivalletaan itse – niitä ei opeteta.

Aina siitä lähtien se on ollut minulle hyvin vaikuttava sanoma. Olen soveltanut sitä meihin opettajiin – tehtävänämme ei ole vain mennä luokan eteen ja harjoitella heidän edessään ja näyttää heille, mitä teemme painojen nostamiseksi. Se ei tee heistä vahvempia. Meidän tulee kutsua heitä toimimaan. Heidän on tehtävä omat punnerruksensa. Heidän on tehtävä oma työnsä, jotta he voivat saada kokemuksesta voimaa, joka sitten kantaa heitä eteenpäin elinikäisinä opetuslapsina, ja heillä on voimaa kohdata ne koettelemukset ja haasteet, joita he kohtaavat.

Niinpä aina vanhin Bednarin puheesta lähtien olen ajatellut sitä – että meidän vastuunamme on todella kutsua heitä toimimaan uskossa, jotta he voivat tuon harjoituksen avulla saada voimaa kohdata haasteita.

Vanhin Clark G. Gilbert: Mielestäsi juuri se luo yhteyden elinikäiseen opetuslapseuteen. Se, että saa toimia luokassa lukukauden aikana, kantaa myös luokan ulkopuolella.

Veli 9: Juuri niin.

Vanhin Clark G. Gilbert: OK. Kiitos. Ehkä vielä yksi kommentti. Niin, veli Bolingbroke?

Veli Bolingbroke: Kun olin aamuseminaarin koordinaattori, minulla oli opettaja, joka oli vuoden opettaja Nevadan yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa Renossa, ja puhuimme valmiuteen liittyvän osallistumisen soveltamisesta.

Lopulta hän sanoi: ”Niin, mutta loppujen lopuksi, veli Bolingbroke, tämä on kyynärpää. Ja me voimme keskustella ja osallistua, mutta tämä on kyynärpää, ja se tulee aina olemaan kyynärpää. Olen anatomian opettaja. Emme voi puhua tai kertoa…” Mutta esitin hänelle tämän kysymyksen, kuten Nate sanoi. On olemassa tasapaino sen välillä, että opettaa totuutta ja antaa oppilaiden soveltaa sitä käytäntöön. Sanoin: ”Mutta eivätkö oppilaasi opi paremmin, kun he heiluttavat kyynärpäätään? He tietävät, miten se toimii. He näkevät kaikki nivelsiteet.”

Luulen, että joskus uskonnonopetuksessa on tapoja, joilla he voivat kokea sen itse. He muistavat kyynärpään paljon paremmin, jos he ovat loukanneet sen tai jos se on tullut heille kiinnostavaksi. Niinpä opettajina me julistamme heille, että avioliitto miehen ja naisen välillä on Jumalan säätämä ja että perhe on keskeisellä sijalla Luojan suunnitelmassa Hänen lastensa iankaikkiseksi päämääräksi. Mutta heidän on oivallettava se. Ja jos me vain opetamme totuutta käyttämättä kyynärpäätä käytännössä, niin tuuli puhaltaa sen pois heidän päältään.

Vanhin Clark G. Gilbert: Hienoa. Kiitos. Toivon, että mietitte edelleen tätä kysymystä, koska joskus, kun olen keskustellut opettajien kanssa oppilaiden osallistamisen tärkeydestä, he pitävät sitä pakollisena. He eivät halua luennoitsijan leimaa, ja keskustelu menee heti tekniikkaan eikä ankkuroidu tähän: ”Miksi teemme tätä? Mikä yhteys tällaisella osallistumisella on henkilökohtaiseen elinikäiseen opetuslapseuteen?”

Kutsun teitä ajattelemaan sitä edelleen, vaikka nyt siirrymmekin puhumaan joistakin opetustavoista, jotka auttavat oppilaitamme. Pyydän teitä palaamaan tähän korkeampaan tarkoitukseen. Miksi ylipäätään teemme tätä.

Yksi tapa, jolla edistämme uutteraa oppimista, on pyytää oppilaita tulemaan valmistautuneina. Ja pyysimme teitä. Tehdään näin. Tämä oli valmistautumista tämän päivän kokoukseen: Lue ”Edistä uutteraa oppimista” kirjasta Opettaminen Vapahtajan tavalla. Lue ”Heissä on voima” -puhe, jonka pidin tammikuussa. Osallistu vanhin Christoffersonin hartaustilaisuuteen ja pohdi näitä kahta kysymystä: Millä tavoin Vapahtaja edisti uutteraa oppimista niissä, joita Hän opetti? Kuinka minä voin tehokkaammin auttaa niitä, joita opetan, ottamaan vastuun omasta oppimisestaan?

Se oli valmistautumistehtävä. Kuinka moni teistä teki ainakin kaksi niistä tehtävistä ennen tänne tulemista? Selvä.

Kuinka teemme tämän? Kuinka kutsumme oppilaita tulemaan valmistautuneina oppimiskokemukseen? Mitä ajatuksia teillä heräsi paneelissa?

Veli Nate Peterson: Luulen, vanhin Gilbert, että pitää astua askel taaksepäin. On hienoa – kuten John opetti – jos he lukevat minun luokkaani varten, ja on hienoa, jos he lukevat ja sitten annan heille hyvän arvosanan. Mutta [on] vielä parempi, jos he ottavat tavaksi tutkia pyhiä kirjoituksia päivittäin.

Jos siis voin loitontaa näkymää ja kysyä: ”Mihin pyydän heitä valmistautumaan? Miksi pyydän heitä valmistautumaan?” Kuten vanhin Meredith on opettanut meille – katson koko tietä. Opetuslapseus vaatii kurinalaisuutta.

En siis oikeastaan pyydä heitä lukemaan vain luokkaani varten, jotta he saisivat hyvän arvosanan, vaan pyydän heitä lukemaan pyhiä kirjoituksiaan, jotta he voivat kuulla Herran äänen. Kuulla Henkeä. On hienoa, jos he lukevat kuukauden tai lukukauden ajan luokassani, mutta vielä parempi, jos he aloittavat tottumuksen. Sen, että yrittää lukea vaikka vain vähän joka päivä, vaikka vain valmistautuakseen seminaaria varten, se on minun tilaisuuteni kutsua käyttämään tahdonvapautta: ”Kyllä. Haluan teidän lukevan tässä, mutta haluan teidän lukevan ikuisesti, koska se on Jumalan sanaa. Se tuo valon elämäänne. Sillä tavoin te tunnette Hengen, sillä tavoin te kuulette Jumalan sanan”, mikä auttaa heitä oppituntieni jälkeen.

Vanhin Clark G. Gilbert: Veli Peterson, tuo on hienoa, koska yhdistät valmistautumisen jälleen elinikäiseen opetuslapseuteen. Se itse asiassa auttaa meitä tiistain oppitunnilla. Mutta sanot: ”Yritän luoda mallin, jossa oppilas tulee valmistautuneena koko elämänsä ajan.” Tämä on yksi syy, miksi kutsumme oppilaita valmistautumaan ennen oppimiskokemusta.

Veli Nate Peterson: Koska he tarvitsevat sitä pyhäkoulussa. He tarvitsevat sitä vanhinten koorumissa ja Apuyhdistyksessä. Emme halua, että he lukevat vain uskontotunneille. Haluamme heidän valmistautuvan sakramenttikokouksiin. Toivomme, että he menevät valmistautuneina temppeliin. Se on valmistautumisen, elinikäisen opetuslapseuden malli.

Vanhin Clark G. Gilbert: Hienoa. Muita ajatuksia?

Sisar Jenet Erickson: Vanhin Gilbert, on kaunista kuulla Natea. Ajattelin, kuinka paljon haluan heidän tietävän, että Jeesus Kristus haluaa auttaa heitä, että Hän kirjaimellisesti seisoo ovella ja kolkuttaa ja haluaa kuulua heidän elämäänsä. Osa siitä edellyttää sitä, että valmistan heitä näkemään, mikä merkitys on sillä, mistä puhumme – miksi tällä kertomuksella on heille merkitystä, miksi heidän kysymyksiinsä vastataan näissä totuuksissa, miksi heidän sydämensä syvimmät kaipuut, voima muuttua, kasvaa ja parantua sekä kaikki, mitä he kaipaavat, saavat itse asiassa vastauksen tässä prosessissa.

Mutta se edellyttää, että uskon sen itsestäni ja heistä ja sitten autan heitä ymmärtämään merkityksen omaan elämäänsä – että Jeesus Kristus ei ole vain sitä, että he oppivat jotakin, että Jeesuksen Kristuksen tarkoituksena ei ole pelkästään se, että he oppivat jotakin. Hänen tarkoituksenaan on vuodattaa heille henkilökohtaisesti totuutta ja apua, parantamista ja voimaa sen kautta, mitä teemme tänään luokassa, sekä sen kautta, kuinka he valmistautuvat siihen ja kuinka he toimivat sen jälkeen.

Vanhin Clark G. Gilbert: Kun kuuntelen teitä, ajattelen aina, no, aiomme käsitellä tätä lukualuetta oppitunnilla. Lukekaa se ennen oppituntia. Ehdotat nyt jotakin, mitä en ollut ajatellut, eli jos saan heidät ajattelemaan luettavan merkitystä, luokkakeskustelusta tulee vaikuttavampi. Se saattaa jopa muokata kysymystä, jota pyydän heitä ajattelemaan etukäteen, tai luettavaa, jonka annan heille etukäteen, koska haluan heidän ymmärtävän, miksi keskustelumme on niin tärkeää, kun kokoonnumme luokassa.

John, mitä haluat lisätä?

Veli John Hilton III: Luulen, että tärkeä osa tätä on se, että muutan asennettani opettajana, jotta autan oppilaitani opiskelemaan. Useimmat meistä opettavat pyhiä kirjoituksia, joten tärkeintä valmistautumista on lukea pyhiä kirjoituksia etukäteen.

Muutamia vuosia sitten presidentti Oaks sanoi: ”Luulen, että tärkein asia, minkä voimme tehdä seminaari- ja instituuttioppilaiden opettajina, on haastaa oppilaat lukemaan pyhiä kirjoituksia ja kokemaan niiden päivittäisen tutkimisen vaikutuksia.”

Joten jos tuo ajattelutapa on syvällä sydämessäni, niin se ei ole vain sivuasia, jota teen. Se on keskeinen osa sitä, mitä teen. Kuinka autan heitä? Ehkä täydentääkseni sitä, mitä te kumpikin sanoitte, osa tätä on auttaa oppilaita lukemaan pyhiä kirjoituksia ennen oppituntia. On monia tapoja, jotka voivat olla niinkin yksinkertaisia kuin auttaa oppilaita oppimaan erilaisia lähestymistapoja pyhien kirjoitusten tutkimiseen.

Joskus se on vain sitä, että auttaa heitä ymmärtämään. Viime lukukaudella minulla opiskelija, jolla on vaikeuksia luetun ymmärtämisen kanssa. Opetin Raamattuun perustuvaa luokkaa, ja luokassa puhuimme siitä, kuinka kirkon käsikirjassa sanotaan, että toisinaan muistakin raamatunkäännöksistä voi olla hyötyä henkilökohtaisessa tutkimisessa. Tutustuimme verkkosivustoon, jossa on erilaisia raamatunkäännöksiä. Kaksi viikkoa myöhemmin tämä oppilas tuli ja sanoi: ”Veli Hilton, löysin raamatunkäännöksen, joka on kirjoitettu kuudesluokkalaisen tasoiselle, ja Raamatun tutkimiseni on muuttunut täysin. Nyt ymmärrän sitä.”

Voimme kaikin tavoin auttaa oppilaita saamaan enemmän irti henkilökohtaisesta pyhien kirjoitusten tutkimisestaan, niin he haluavat tehdä sitä. Jos he kokevat yhteyden Jeesukseen Kristukseen, he haluavat tutkia. Se ei ole vain ruutu, johon pitää laittaa rasti.

Vanhin Clark G. Gilbert: Tuo on kaunista. Voisin kuvitella, että teistä kaikista tuntuu, että jos oppilas lukee jotakin ennen oppituntia, luokan oppimiskokemus on syvempi sen ansiosta. Onko tämä oletus kohtuullinen?

Veli John Hilton III: Varmasti.

Vanhin Clark G. Gilbert: Yksi asia, josta olen huolissani, on se, että opettajan ja oppilaiden välillä vallitsee tietynlainen odotus. Jos pyydämme heitä tulemaan valmistautuneina, niin tietenkin luontaisesti heidät palkitaan tuosta valmistautumisesta. Mutta ellei tuota valmistautumista hyödynnetä luokassa, me tavallaan sanomme heille: ”Sinun ei oikeastaan tarvitse valmistautua oppituntiani varten.” Se on ”Tiedän, että laitoin sen opetusohjelmaan, mutta ei sillä ollut väliä, että valmistauduit.”

Se voi heikentää kulttuuria.

Sanoit, että olen luomassa tottumusta valmistautua päivittäin. Mutta Nate, jos heillä ei ole mahdollisuutta hyödyntää valmistautumistaan, kuinka se vaikuttaa heidän motivaatioonsa tulla valmistautuneena luokkaan?

Veli Nate Peterson: Luulen, että se kaikki liittyy tahdonvapauteen ja opetuslapseuteen, siihen että kutsun heitä. Ja se liittyy muihin asioihin, joista keskustelemme, että esitän kysymyksiä ja annan heille mahdollisuuksia.

Jos siis pyydän heitä olemaan opetuslapsia, niin aivan kuten opimme lähetyssaarnaajina, me opimme kirkossa – ja edistymistä seurataan. Luokassa seurataan edistymistä. Saavatko he tilaisuuden harjoitella opetuslapseuttaan ikätoveriensa kanssa?

Kyse on omasta todistuksestani ja uskostani: Uskonko todella, että heidän pitää lukea pyhiä kirjoituksiaan? Kuten John sanoi, miksi. Koska uskon, että Jumala voi puhua minulle. Uskon, että pyhien kirjoitusten lukeminen avaa mieleni Hengelle. Että opin enemmän kuin mitä sivulla on.

Joten jos itse uskon sen, niin minun on autettava heitä oppimaan se – ja myös tekemään se, ja uskon, että se tekee oppitunnista paremman. Koska jos oppilaat lukevat pyhiä kirjoituksiaan ja harjoittelevat opetuslapseuttaan ja pitävät liittonsa, oppitunnillani on enemmän valoa. Oppitunnistani tulee parempi, koska he ovat valoisampia, ja minun pitää antaa heidän harjoittaa tuota opetuslapseutta. Antaa heidän loistaa oppitunnilla.

Vanhin Clark G. Gilbert: Millaista se siis on? Uskon, että jos he ovat lukeneet, he oppivat enemmän. Mutta kuinka vahvistat ja hyödynnät tuota valmistautumista oppitunnillasi?

Jenet, sinä opetat iankaikkisen perheen kurssia. Joten oppilas lukee osan julistuksesta ja lukee etukäteen annetut lukutehtävät – ehkä vanhin Christoffersonin puheen ”Miksi perhe”. Kuinka tuota valmistautumista hyödynnetään oppitunnillasi?

Sisar Jenet Erickson: Yksi asia, jota itse asiassa suosittelit viime vuonna, vanhin Gilbert, ja joka on ollut todella voimallinen, on se, että pyytää oppilaita oppitunnilla kirjoittamaan. Olen varannut heille viime lukukautena paperia ja kyniä ja pyytänyt heitä kirjoittamaan tuntemuksiaan ja kertomaan, milloin he ovat toimineet – ehkä vain pohtineet, ja kirjoittamaan todistuksensa siitä, mitä he ovat kokeneet – ja se kuvastaa sitä, mitä he ovat oppineet, mitä Henki on opettanut heille esimerkiksi vanhin Christoffersonin puheesta. Sitten kun he kertovat ajatuksiaan toisilleen, ja hienointa on – kuten kaikki tiedätte – kun Herran Henki todistaa heille, kun he todistavat meille luokassa siitä, kuinka tuo totuus on opettanut heitä. Sitten he tietävät – koska he ovat kokeneet – Hän haluaa valaista elämääni, ja tällä tavalla se tapahtuu, ja olen kokenut sen, ja olen todistanut siitä täällä luokassa.

Kertominen voi tapahtua pienryhmissä, tai ne, jotka eivät pidä kertomisesta, voivat kirjoittaa sen, ja saan heiltä mitä kauneimpia vastauksia, kun he ovat tunteneet Herran Hengen, ja Henki on opettanut, mikä vastaus on – antanut heille vastauksen, jota he tarvitsivat, niin sitten he voivat todistaa siitä muille opiskelutovereilleen. Se on siis todellista opetuslapseutta. Sen kokeminen luokassa on todellista – heidän valmistautumisensa pohjalta.

Vanhin Clark G. Gilbert: Pidän siitä, mitä sanoit, mutta minä sanoin sen ensin. Huomasin, että BYU:n dekaanimme tekee sitä oppitunneillaan, ja viime vuonna me opetimme tiiminä, ja opin sen häneltä. En ole koskaan tehnyt sitä omalla oppitunnillani. Mutta se on hyvin tehokasta, Scott.

Kaylee, saanen kysyä. Näillä kolmella on tavallaan epäreilu etu.

Sisar Kaylee Merrill: Niin.

Vanhin Clark G. Gilbert: He arvostelevat uskontokurssinsa. Me emme arvostele seminaarikursseja. Kuinka seminaarioppilaat saadaan tuntemaan luontaista halua tulla valmistautuneina, mikä toivon mukaan luontaisesti hyödyttää oppilaitamme, joita arvostelemme?

Heillä kaikilla on tämä epäreilu etu sinuun nähden, kun heillä on mittapuu. Mikä olisi porkkana valmistautumiseen? Voiko seminaarioppilaan todella kaiken muun keskellä saada tulemaan aikaisin aamulla valmistautuneena seminaarioppitunnille?

Sisar Kaylee Merrill: Mielestäni meillä on paljon muutettavaa. Mielestäni meidän on oltava halukkaita muuttumaan. Jos aiomme saavuttaa sen, mitä vanhin Christofferson opetti meille eilen illalla. Kulttuurissamme ja luokkahuoneissamme on tapahduttava muutos. Luulen, että ensimmäisenä on se, jonka mainitsit. Oppitunteihimme on sisällytettävä erityistä ja merkittävää aikaa, jolloin oppilaat kertovat siitä, mitä he ovat valmistelleet, ja jolloin oppilaat osallistuvat opettamiseen. Ja sen on oltava joka päivä erilaista. Heillä pitää olla tunne, että kun he tulevat luokkaan, he tietävät, että heille annetaan vastuuta. Ja elleivät he tule valmistautuneina, he tuntevat sen puutoksen kokemuksessaan.

Tähän on monia tapoja. Yksi muutos, joka meidän on tehtävä – kuten vanhin Christofferson sanoi eilen illalla – ja se edellyttää sitä, että hyvin valmistautuneet opettajat osallistavat hyvin valmistautuneita oppilaita, ja meidän on muutettava tapaamme valmistautua. Jos valmistelet oppiaiheitasi samana päivänä tai edes edeltävänä päivänä kuin opetat ne, sinulle ei jää riittävästi aikaa auttaa oppilaitasi valmistautumaan. Meidän täytyy valmistautua hyvissä ajoin, jotta voimme pari kolme oppituntia aiemmin olla valmiita kertomaan oppilaillemme, mitä on tulossa ja mitä heidän pitää tehdä.

Vanhin Clark G. Gilbert: Pidän ajatuksesta, että hyvin valmistautuneet opettajat toimivat hyvin valmistautuneiden oppilaiden kanssa. Huomautan, että kun vanhin Christofferson sanoi sen, niin huoneessa kuului kikatusta. Onko tämä realistista? Voimmeko todella odottaa tätä 16-vuotiaalta seminaarioppilaalta?

Sisar Kaylee Merrill: Uskon vahvasti, että jos pidämme näitä oppilaita korkeammalla tasolla, he nousevat sille tasolle.

Ajattelen kertomusta, jonka kerroit lähetyssaarnaajista puheessa ”Heissä on voima”. Ellemme näe oppilaitamme korkeammalla tasolla, he eivät tule elämään sen mukaan. Ja tätä Herra pyytää meiltä. Meillä pitää olla uskoa ja luottamusta Herraan ja oppilaisiimme. Jos muutamme kulttuuria ja olemme vahvoja ja johdonmukaisia sen kanssa, niin he nousevat tilanteen tasalle, koska tiedämme, että elämässä heidän täytyy nousta. Meidän pitää siis näyttää heille, miten se tehdään oppitunnilla.

Se ei tule olemaan helppoa. Matkan varrella tulee tapahtumaan epäonnistumisia. Mutta jos olemme johdonmukaisia, se on mahdollista.

Vanhin Clark G. Gilbert: Niin suuret odotukset auttavat joitain epäilijöitä, jotka sanovat, ettei ihmisiä voi saada menemään Johnin luokkaan. He sanovat, että hän vain laittaa villaa pääni päälle. Voin vain mennä paikalle.

Miten me käytännössä teemme tämän? Miten tämä toimii – myös te, joilla on käytettävissänne se kannustin? Mitkä porkkanat ovat toimineet omalla kohdallanne ja kannustaneet heitä valmistautumaan?

Veli John Hilton III: Pidän siitä, mitä Kaylee sanoo, ja se on vaikeaa, koska silloin minun täytyy varata oppitunnilla siihen aikaa. Joten jos käytän kannustintani ja sanon ennen oppituntia: ”Haluan, että jokainen kirjoittaa muutaman virkkeen siitä, mitä on oppinut.” No, se tarkoittaa sitä, että oppitunnilla minun pitää pyytää kolmea tai neljää oppilasta kertomaan, mitä he ovat oppineet. Eikä se voi jäädä vain sivuseikaksi. Minun on oltava oppitunnillani joustava, jotta voin rakentaa sen pohjalta. Minun on lopulta sanottava vähemmän ja tehtävä tilaa oppilaille, jotta he voivat sanoa enemmän.

Sisar Jenet Erickson: Juttelin eilen illalla erään suurenmoisen opettajan, Faith Spencerin kanssa. Hän opettaa Rooseveltissa Utahissa. Hän opettaa seminaarioppilaita joka päivä, ja se on hänestä hyödyllistä. Hän on huomannut, että kun hän tietää pari päivää etukäteen, mitä hän aikoo opettaa, hän kutsuu kaikkia heitä valmistautumaan ja miettimään jotakin asiaa. Mutta sitten hän on yhteydessä pariin heistä ja sanoo: ”Tiedän, että sinulla on ollut ajatuksia tai kokemuksia tästä. Voisitko tulla huomenna valmistautuneena kertomaan siitä?”

Hän kertoi, että on ollut voimallista huomata, että kun oppilaat ovat todistaneet, niin muut oppilaat ovat halunneet olla osa sitä. Hekin ovat halunneet kokea samaa. Niinpä seuraavalla kerralla oli muita, jotka olivat nähneet tuon voimallisen kokemuksen oppilastovereissaan ja halusivat itsekin osallistua ja lausua oman todistuksensa, kertoa oman kokemuksensa.

Kuinka hienoa onkaan, että seminaarinopettajat ovat niin luovia siinä, miten osallistaa 14–16-vuotiaita oppimisprosessiin. Se on oikein innoittavaa.

Vanhin Clark G. Gilbert: Pidän ajatuksesta, ja on oppilaita, jotka ovat ujoja ja joille osallistuminen on vaikeaa. Pieni valmistautuminen voi olla paitsi merkkinä muulle luokalle: ”Hei, joku on ajatellut tätä”, myös tuoda mukaan jonkun, joka ei tiennyt tai ei ehkä olisi halunnut osallistua.

Saanen siirtyä seuraavaan kysymykseen: Osallistuminen, opitun asian opettaminen, muiden kanssa osallistuminen luokassa. Kuinka autatte oppilaita oppimaan ikätovereiltaan luokkahuoneessa? Mitä te teette?

Veli John Hilton III: Mitä te teette? Yksi asia, jota pidän todella tärkeänä, on auttaa oppilaita ymmärtämään, miksi pyydän heitä kertomaan.

Joskus se voi olla melkein kuin ruutu, jonka opettaja vain merkitsee suoritetuksi. En halua olla luennoitsija, joten puhukaa kaikki parinne kanssa 30 sekunnin ajan. Mutta jos todella selitän oppilaille selkeästi, aivan kuten ilmoitusta annetaan keskuudessamme, henkilökohtaisia kokemuksia annetaan keskuudessamme. Tänne saattaa tulla oppilas, jolla on kysymys sydämessään. Eikä minulla ole kokemusta, joka voisi todella puhutella häntä. Mutta sinulla on. Jos siis rukoilet ja tulet oppitunnille, et vain ajatellen: ”Mitä veli Hilton mahtaa antaa minulle?” vaan ”Mitä minä voin antaa?” Henki voi innoittaa sinua kertomaan kokemuksesta, jota tämä henkilö tarvitsee. Kun oppilaat ymmärtävät miksi – emme siis tee tätä vain siksi, että meidän on pakko.

Myös oppitunnin lopussa – koska jakamista ei mielestäni tapahdu vain oppitunnin aikana – voisin sanoa: Täällä on 40 oppilasta, ja me kaikki tunnemme 10 ihmistä. Tunnemme siis yhdessä 400 ihmistä. Luultavasti muutamien heistä on todella kuultava se, mistä olemme puhuneet tänään. Kun siis lähdet, rukoiletko ja mietitkö, kenen lähipiirissäsi on tarpeen kokea se, mitä olet kokenut tänään? Sitten jakamista voi tapahtua oppitunnin ulkopuolella.

Vanhin Clark G. Gilbert: Hienoa. Muita ajatuksia?

Sisar Kaylee Merrill: Kun olen valmistautunut ja tutkinut, olen huomannut yhden yhteyden. Julkaisussa Leading in the Savior’s Way on osio tahdonvapaudesta. Vapahtaja kunnioittaa tahdonvapauttamme. Siinä on rivi, joka on todella jäänyt mieleeni. Siinä sanotaan: ”Lisäksi tarjoa selkeät odotukset, riittävästi koulutusta, aikaa ja tilaa muille toimia itse.”

Luulen, että voimme järjestää oppituntimme niin, että he tietävät, mitä heidän tulee tehdä. Kuten sanoit, he tietävät, miksi teemme sitä, mutta sitten annamme heille aikaa ja tilaa kyetä ilmaisemaan itse, mitä he ajattelevat, mitä he tuntevat, mitä he oppivat.

Vanhin Clark G. Gilbert: Pidän ajatuksesta, että annetaan tilaa, ja toisinaan sillä tavoin jäsennämme oppituntimme. Se on myös heti kysymyksen jälkeen. Helpoin tapa vähentää osallistumista luokkakeskusteluun on esittää kysymys ja olla antamatta aikaa siihen vastaamiseen ja sitten vastata siihen itse.

Jokainen oppilas oppi juuri, että veli Gilbert päästää meidät pinteestä eikä meidän tarvitse sanoa mitään. Ja se pitkä, raskas odotustauko, he käyvät sen läpi vain kerran tai kahdesti, ja sitten joku tarjoutuu vastaamaan. Tämä on todella tärkeää, ja oppilaat pystyvät siihen.

Muistan, kun olin BYU-Idahossa ja olimme ottamassa käyttöön BYU-Idahon oppimismallia. Palvelin vaarnan johtokunnassa, ja vaarnan Apuyhdistyksen johtaja sanoi: ”Aion pitää tämän oppiaiheen joka viikko seurakuntakonferensseissa.” Se taisi siihen aikaan olla kolmas tunti. Ajattelin: ”Voi, nämä oppilaat haluavat kyllä…” Katselin kerran, kuinka hän yritti opettaa: hän halusi vain luennoida 55 minuuttia näille BYU–Idahon opiskelijoille.

Sitten tapahtui ihmeellisin asia. Ihmiset alkoivat nostaa käsiään, vaikka johonkin kysymykseen ei ollut vastattu, koska he olivat olleet BYU–Idahon oppitunneilla, joilla heitä oli yhä uudelleen pyydetty osallistumaan. He eivät osanneet vain istua 55 minuuttia ja kuunnella luentoa.

Oppilaat nostivat jatkuvasti käsiään, mutta hän ei antanut heille vuoroa. Niinpä oppilaat alkoivat nostaa käsiään ja sitten vain puhua ja opettaja ihmetteli: ”Mitä näille yliopisto-opiskelijoille on tapahtunut?” Lopulta sanoin: ”He ovat tottuneet osallistumaan. Sinun on annettava heidän osallistua, niin oppiaiheesi menee syvemmälle, mutta sinun on jätettävä pois osa aineistostasi, jotta voit antaa heidän osallistua.” Siksi tämä malli ajan antamisesta oppilaille – pidän ajatuksesta ”luoda tilaa” – on todella tärkeä.

Jotkut ihmiset – jopa todella hyvät, harkitsevat, rakastavat opettajat – sanovat: ”Te olette hulluja. Ikään kuin pyytäisitte meitä luomaan aivan hallitsemattoman tilanteen. Kaikki saavat puhua. Vanhin Gilbert muodostaa parit ja jakaa jälleen suurenmoisia oivalluksiaan. Emmekä edes tiedä, oppiiko kukaan mitään.”

Ja Nate, kuinka voidaan varmistaa – koska voisi olla virhe tulkita alussa kertomani tapaustutkimus niin, että taustallani ja asiantuntemuksellani ei olisi väliä. Se oli tiellä, koska en antanut oppilaiden oppia. Mutta sillä pitäisi olla merkitystä, jotta pääsemme syvemmälle. Minun tulee hyödyntää sitä syvyyttä ja mennä syvemmälle eikä vain sanoa: ”Muodostakaa parit, ja siinä kaikki, mitä tänään tehdään.” Kuinka varmistaa, että osallistujakeskeinen oppitunti ei ole höttöinen, suunnittelematon ja hallitsematon?

Veli Nate Peterson: Kuten mainitsit, vanhin Gilbert, meille sanotaan: ”Älkää luennoiko.” Joskus menemme toiseen ääripäähän ja tuomme pussillisen pähkinöitä, heitämme ne ympäri lattiaa ja annamme apinoiden vain villiintyä. Oppitunnista vain tulee sellainen.

Hän vain käskee meitä puhumaan. On helppo saada oppilaat puhumaan: Mitä teidän syötteissänne on? Mutta tässä keskustelussa pyritään opetuslapseuteen. Nämä ovat ankkureita. Etsimme tahdonvapautta.

Kuten Kaylee sanoi, minun täytyy suunnitella päämäärätietoisesti. Lainaan sanojasi – laadin kolme painavaa kysymystä, kun aloitan suunnittelun tarkoituksenmukaisesti. En halua heidän vain puhuvan, enkä halua heidän vain puhuvan pyhistä kirjoituksista, enkä halua heidän vain puhuvan totuudesta. Täytyy olla suunnitelma ja tarkoitus.

Julkaisussa ”Strengthening Religious Education” puhutaan siitä, että haluamme heidän tietävän ja tuntevan syvällisemmin sekä tekevän ja olevan parempia. Se vaatii, kuten Kaylee sanoi, jonkin verran suunnittelua minulta, että minulla on kolme ankkurikysymystä, että emme vain puhu jostakin, kuten sanoit, Jenet, vaan tässä on ongelma. Minun on ehkä esiteltävä se. Tuommeko esiin sen merkityksen, että meillä on ongelma? Kuten presidentti Nelson sanoi, me kaikki kuolemme. Meidät kaikki tuomitaan. Me kaikki nousemme ylös kuolleista. Kehystän sen, ja sitten siirrymme pyhiin kirjoituksiin. Se on prosessi. Näin olen luonut kysymyksen: ”Kuinka aiomme ratkaista tämän? Me kaikki kuolemme.” Käännymme pyhien kirjoitusten puoleen, jotta löydämme vastauksia. Se on osa prosessia.

Se lähtee siis päästäni – tiedän ja ymmärrän – nyt tunnen jotain. Mutta sitten sen pitää siirtyä heidän käsiinsä, kun aloitamme harjoittelun. Silloin tulevat painavat kysymykset: Mikä on ongelmamme? Kuinka korjaamme sen? Ja mitä aiomme tehdä asialle? Minä suunnittelen kysymyksiä ja käyn läpi asioita, puhuimmepa sitten kyynärpäistä, soitimmepa pianoa tai pelasimmepa koripalloa, opettaja ei vain sano: ”No, harjoitelkaa pianon soittamista tai katsokaa, kun näytän vapaaheittoja.” BYU–Idahon kampuksella uskomme, että tehtävänämme on kasvattaa opetuslapsia, kehittää Jeesuksen Kristuksen opetuslapsia. Se tarkoittaa harjoittelua.

Niinpä minun luokassani sitä täytyy harjoitella, jotta kun suorituksen aika tulee, he voivat olla opetuslapsia oppituntien ulkopuolella.

Vanhin Clark G. Gilbert: Rakastan sitä, mitä sanoit – tuo hälinä, lörpöttely, ihmisten puhuminen eivät ole samaa kuin syvällinen oppiminen.

Sanoit pari muutakin asiaa. Ovatko kysymykset, joita esitämme, oikeita, syventäviä kysymyksiä? Oletteko harjoitelleet etukäteen sitä, että viette kysymykset pari kerrosta syvemmälle? Mainitsit ongelmat. Tapa, jolla kehystämme oppitunnin rakenteen tietyn ongelman ympärille. Mielestäni se voi syventää oppituntia.

Muita ajatuksia oppimisen jäsentämisestä ja syventämisestä? Sen lisäksi, että meillä on osallistumista, meillä on myös sitä, että oppilaat ajattelevat ja käyttävät tahdonvapauttaan ja menevät syvemmälle.

Sisar Kaylee Merrill: Sanoit, mikä on ollut minulle aika kova pala nieltäväksi, että tämä opetusmenetelmä ei ole tehokkaampi. Meidän on jätettävä pois joitakin asioita. Menetämme kallisarvoista aikaa. Kuten sanoit, joskus haluamme olla se, joka puhuu ja käyttää tuon ajan, mutta meidän täytyy uhrata se jonkin suuremman hyväksi: tämän syvällisen oppimiskokemuksen. Joten se ei ehkä ole tehokkaampaa, mutta se on ehdottomasti vaikuttavampaa. Jos voimme muuttaa tämän asian aivoissamme, luulen, että meidän on helpompi tehdä tämä muutos.

Vanhin Clark G. Gilbert: Aion siis jättää pois jonkin verran oppitunnin sisällöstä. Aion mennä syvemmälle, ja se saattaa käydä hankalaksi, mutta aion opettajana jatkaa syventämistä.

Muistan, kun loimme verkko-opetusta BYU–Idahossa. Se ei ollut veli Bolingbroke – en kerro, kuka se oli – mutta minulle sanottiin: ”Rehtori Gilbert, mitä jos vain tallentaisit puheeni ja luentoni, niin voimme laittaa ne verkkoon ja he voivat sitten katsoa ne?” Sanoin: ”Emme me sellaiseen ryhdy.”

On kiintoisaa, että jos vain puhuisimme yksipuolisesti, voisimme vain äänittää sen ja katsoa sen. Voisimme vain tehdä sen, mitä tuo professori sanoi minulle, tallentaa luentoni, ja sitten heidän ei tarvitse edes tulla luennolle, koska he eivät itse asiassa tee luennolla mitään muuta kuin kuuntelevat. Ja voisimme laittaa kaiken tämän etukäteen annettavaan lukuaineistoon. Eikö niin? Millä muilla tavoin syvennätte oppimista luokkahuoneissanne ilman että se on pelkästään höpöttämistä?

Sisar Jenet Erickson: Vanhin Gilbert, kun juuri puhuit, ajattelin Opin ja liittojen voimallista opetusta, jota vaalimme – ”jotta kaikki rakentuisivat”. Tämä opetus, että kaikista tulee tavallaan opettajia, toteutuu oppitunnilla.

Luulen, John, että meidän tulee lähestyä sitä uskoen – kuten vanhin Christofferson selvensi – että on perustavanlaatuisia totuuksia, joita yritämme opettaa luokassa joka päivä. On totuuksia, joita haluan syvällisesti heidän ymmärtävän paremmin. Ymmärrän myös, että Hänen innoituksensa leviää kaikkialle heihin ja että me tarvitsemme yhdessä tuon totuuden rakentumista siitä totuudesta, johon yritän omalta osaltamme perustaa oppiaiheemme.

Niinpä palaan kysymyksiin, jotka osaltaan ohjaavat heidän kykyään saada ilmoitusta kyseisestä aiheesta ja kertoa siitä luokalle. Se edellyttää todella huolellista valmistautumista kysymyksiin, joita heille esitetään valmistautumisena. Sitten he voivat uskoakseni kokea, mitä yhdessä rakentuminen tarkoittaa – enkä olisi pystynyt tekemään sitä itse. En olisi itse pystynyt opettamaan, mitä teidän tarvitsee tietää tästä totuudesta. Koska totuus on levitettynä täällä ilmoituksen kautta meidän kaikkien keskuuteen tämän voimallisen ajatuksen ympärillä.

Niinpä ankkuroin sen niihin samalla kun hyödynnän sitä, kuinka Henki opettaa heille tuota periaatetta.

Vanhin Clark G. Gilbert: Tuo on kaunista. Aion pyytää teitä kaikkia jatkamaan tämän kysymyksen pohtimista joko osastonne kokouksissa tai jatkokoulutuskokouksessa. Mutta kuinka huolehdimme siitä, että osallistujakeskeinen oppiminen on syvällistä oppimista? Miten jäsennän oppitunnin niin, että oppilaat osallistuvat, mutta työnnän heitä syvemmälle?

Olemme kuulleet esimerkkejä kysymyksistä ja syventävistä kysymyksistä – ongelmista, joita esitetään luokalle. Mielestäni vertaus on kaunis esimerkki siitä, koska sinun on tultava sen luo ja kysyttävä: ”Mitä se todella tarkoittaa?” Mutta meillä ei ole mahdollisuutta tehdä tätä näin suuressa tilaisuudessa. Mutta toivon, että te kaikki teette sen toisaalla. Koska haluamme teidän syventävän oppimista antamalla oppilaiden osallistua. Emme halua, että vastaukset ovat höttöisiä ja nopeita.

Vaan kutsumme teitä tarkastelemaan tapoja, joilla voitte syventää oppimista oppitunneilla ensimmäistä vastausta pidemmälle. John, aiemmin keskustelussamme toit esiin yhden tavan, jonka sisar Merrill sanoi: anna heille tilaa. Anna – luo – tilaa, jossa näin voi tapahtua. Mainitsit yhden tavan luoda tilaa – antaa heidän esittää omia kysymyksiä.

Voitko kertoa hieman lisää?

Veli John Hilton III: Olemme puhuneet kysymysten valmistelusta, mikä on mielestäni hienoa.

Omakohtainen kokemus: Monia vuosia sitten olin nuori, kokematon opettaja, ja opetin siveyden lakia. Mielestäni oppiaihe oli suurenmoinen. Miksi se on niin tärkeä? Kuinka voimme elää siveyden lain mukaan? Loppupuolella kun annoin aikaa kysymyksille, eräs oppilas nosti kätensä ja kysyi: ”Veli Hilton, entä jos joku on rikkonut siveyden lakia? Onko hänellä yhä toivoa?” Minua nolottaa sanoa, että kokemattomuuteni vuoksi opettajana en aikonut puhua tästä kysymyksestä, mutta se oli selvästi yksi tärkeimpiä kysymyksiä, mistä puhua sinä päivänä.

Niinpä tapahtui syvempää oppimista, koska annoimme aikaa hänen kysymykselleen. Vielä nytkin kokeneempana opettajana voin odottaa sellaista. Mutta edes kokeneinkaan opettaja ei voi ennakoida jokaista kokemusta, jonka joku oppilas tuo luokkaan. Meidän on siis joskus pysähdyttävä ja sanottava:

Vanhin Clark G. Gilbert: Missä he ovat?

Veli John Hilton III: ”Mieti asiaa hetki. Mitä kysymyksiä teillä on?”

Vanhin Clark G. Gilbert: Millaista se on omassa luokassanne? Kun teette tätä? Onko se muodollista? Onko se satunnaista? Onko se toistuvaa?

Veli John Hilton III: Uskon, että tätä voi tehdä monin tavoin. Joskus, jos haluan pitää vähän hauskaa, laitamme näytölle Google-asiakirjan ja QR-koodin. Kysymyksen voi kirjoittaa nimettömänä. Usein voi tehdä niinkin, että vain pysähtyy ja antaa oppilaiden kirjoittaa.

Koska jos kysyn: ”Mitä kysymyksiä teillä on?” Viisi sekuntia. Ei yhtään kysymystä. No, jatketaan. Mutta jos sanon: ”Miettikää 30 sekunnin ajan. Mistä olemme puhuneet? Mitä kysymyksiä sinulla on joko pyhistä kirjoituksista tai siitä, kuinka tämä soveltuu elämääsi?” Sitten toisinaan sen sijaan, että minä vastaisin kysymyksiin, sanonkin, että esitä kysymys vierustoverille ja anna hänen vastata.

On hyvin monia tapoja, joilla tämä voi auttaa meitä pääsemään syvemmälle tasolle.

Vanhin Clark G. Gilbert: Se on todella voimallista. Käsittelemme vielä yhtä aihetta, ja lopuksi esitän muutamia kutsuja ja keinoja seurata edistymistä.

Se, että valmistautuu oppimiskokemukseen ja saa sitten tilaisuuden kertoa oppimastaan – nämä ovat tilaisuuksia ottaa vastuuta oppimisesta.

Kolmas tapa, jota käsitellään siinä osiossa, jonka pyysimme teitä lukemaan julkaisusta Opettaminen Vapahtajan tavalla, on se, että annamme oppilaille mahdollisuuksia soveltaa tuota oppimista käytäntöön, kun he lähtevät luokasta. Millä tavoin kukin teistä tekee näin? Entä oppitunnin lähestyessä loppua, kuinka toivotte kantavanne oppiaiheesta saadut asiat sen päivän oppiluokkaa tai keskustelua pidemmälle?

Sisar Kaylee Merrill: Voinko käsitellä tätä hieman luovasti? Kun olen pohtinut tätä, olen tehnyt jotakin vastaavaa, mutta olen innostunut kokeilemaan tätä tulevana vuonna.

Olemme puhuneet valmistautumisesta, ja paljolti se on tarkoittanut lukualueen tutkimista etukäteen. Mutta entä jos soveltaminen käytäntöön onkin valmistautumista? Mitä jos tietää, että parin viikon kuluttua on oppiaihe paastoamisesta, ja pari viikkoa ennen sitä puhuu oppitunnilla muutaman minuutin asioista, joiden tietää olevan oppilaille kipeitä? Sitten esittää heille kutsun: ”Voisitteko ensi viikolla jonakin päivänä paastota tämän asian hyväksi?”

Kun sitten opettaa paastoamisesta, heillä on jo ollut niitä kokemuksia. Kuinka paljon todennäköisemmin he kertovat siitä luokassa? Ja kuinka paljon todennäköisemmin he sitten tekevät niin uudelleen oppitunnin jälkeen? Koska he ovat kokeneet sen omakohtaisesti, ja lisäksi he ovat saaneet kertoa ja todistaa.

Ja kuten sanoit, todistus löytyy lausumalla se. Uskon, että tämä lisää todennäköisyyttä opetuksen soveltamiseen uudelleen.

Vanhin Clark G. Gilbert: Ajattelen, että soveltaminen voi itse asiassa olla osa valmistautumista.

Sisar Kaylee Merrill: Se ei toimi täydellisesti jokaisen periaatteen kohdalla, mutta sitä voi toteuttaa monin tavoin.

Vanhin Clark G. Gilbert: Muita ajatuksia?

Veli John Hilton III: Toinen ajatus on – kuten taisit mainita aiemmin, Nate – on edistymisen seuranta. Tunnilla on varattava hieman enemmän aikaa sanomalla: ”Viime kerralla puhuimme tästä kutsusta. Mitä teitte sen suhteen?”

Jos aina esitän kutsuja, mutta en koskaan seuraa edistymistä, se on vähän niin kuin sanoit. Jos esitän kysymyksen ja sitten vastaan siihen, oppilaat ymmärtävät nopeasti: ”Ai, hän ei oikeastaan välitä.” Mutta jos johdonmukaisesti seuraan edistymistä oppitunnin alussa: ”Me puhuimme paastoamisesta” tai ”Puhuimme tästä periaatteesta”, oppilaat alkavat ymmärtää: ”Ai, tällä on merkitystä. Se on tärkeää.”

Veli Nate Peterson: Mietin tätä yhä edelleen. Ehkä tämä voi olla kutsuna. Saammeko antaa kotitehtävän?

Vanhin Clark G. Gilbert: Ole hyvä.

Veli Nate Peterson: Sanoit, että annamme kutsuja. Tämä tapahtui eilen illalla. Vanhin Christofferson käytti – mielestäni neljä tai viisi kertaa – sanaa vastuu. Sinäkin [vanhin Gilbert] käytit sanaa vastuu.

Niinpä palasin tutkimaan tätä sanaa. Kohdassa ”Edistä uutteraa oppimista” puhutaan vastuusta. Tätä olen yrittänyt selvittää. Siinä on siis tehtävä: Mikä yhteys on opetuslapseudella ja vastuulla ja miksi?

Ehkä, vanhin Gilbert, voisit lopuksi puhua siitä – miksi se sana tulee jatkuvasti esiin? Että jos haluan heidän olevan opetuslapsia – ehkä taloudenhoitajia – kyse on tahdonvapaudestamme. Jumala on antanut meille tämän lahjan. Opetuslapseus on se, mitä teen sillä lahjalla. Mutta me haluamme saada omaksi asioita eli olla niistä vastuussa. Haluamme saada omaksi oman auton. Haluamme saada omaksi oman talon. Ja omaksi ottaminen tulee esiin myös opetuslapseuden yhteydessä.

Vanhin Clark G. Gilbert: Tuo lainaus tulee suoraan profeetalta, eli vanhin Christofferson lainasi sen puheesta ”Iankaikkisuuden valintoja”. Presidentti Nelson sanoo: ”Pyydän teitä ottamaan vastuun todistuksestanne. Tehkää työtä sen eteen. Ottakaa se omaksenne. Hoivatkaa sitä niin, että se kasvaa.” Se on totta – hän pyytää hartaasti meitä ja kaikkia nuoria aikuisiamme ottamaan vastuun todistuksestaan.

Veli Nate Peterson: Saanen lisätä?

Vanhin Clark G. Gilbert: Ole hyvä.

Veli Nate Peterson: Mielestäni se on samanlaista kuin mitä haluamme heidän tekevän sen jälkeen. He tulevat luokkaan ja harjoittelevat opetuslapseutta, mutta sitten haluan heidän ottavan sen omakseen, koska en ole paikalla heidän temppelisuosituspuhuttelussaan. En ole paikalla, kun heitä houkutellaan. En ole paikalla, kun heitä koetellaan.

Mutta jos he ottavat omakseen totuuden ja opetuslapseuden ja oman tahdonvapauden, luulen, että siinä on jotakin – en vielä ymmärrä sitä, mutta haluan tutkia – että jos he voivat ottaa totuuden omakseen lähtiessään luokastani – luulen, että sitä pyydät meitä tekemään. Että meidän pitää ottaa se omaksemme.

Vanhin Clark G. Gilbert: Hymyilen, koska kuuntelen hänen kertovan tätä: emme ole heidän kanssaan kaikissa näissä elämänvalinnoissa. Muistan, kun Bostonissa asuvat nuoret oppilaani vitsailivat eräänä iltana: ”Joo, joka kerta kun haluan tehdä jotakin pahaa, kuvittelen Clarkin istuvan olkapäälläni ja sanovan: ’Sinun ei pitäisi tehdä sitä.’” Hänen pitää tehdä oikein, koska hän haluaa tehdä oikein – ei siksi, että hänellä on mielikuva opettajastaan tai Nuorten Miesten johtajasta käskemässä häntä tekemään niin.

Aiomme tehdä jotakin, mitä emme olleet suunnitelleet tähän, mutta John ehdotti, että annamme tilaa kysymyksille. Olen varma, että jotkut sanovat: ”Voi voi, täytyykö minun keksiä valmistautumistehtävä ennen jokaista opetustuntia? Ja sitten pitää osallistaa ihmisiä? Pitää olla kaikki nämä kysymykset, ja nyt pitää syventää oppimista luokassa. Ja sitten pitää soveltaa?” Olen varma, että jotkut teistä ajattelevat: ”Vanhin Gilbert, opetan taas keskiviikkona ja opetan ensi viikolla ja sitä seuraavalla. Kuinka tämä tehdään?” Olen varma, että monilla teistä on kysymyksiä tälle paneelille.

Haluaisin muutaman minuutin ajan antaa teidän esittää paneelille kysymyksiä, joita en ole osannut tuoda keskusteluun. Joten jos teillä on kysymys, jota olette ajatelleet tämän aikana, nouskaa ja kysykää paneeliltamme.

Niin, siellä takana. Sano vain nimesi.

Sisar 12 (Faith Spencer): Hei, minun nimeni on Faith Spencer. Haluaisin tietää, miten valmistauduitte eri tavalla paneeliin, kun tiesitte, että teidän odotetaan kertovan.

Sisar Kaylee Merrill: Kauan.

Vanhin Gilbert taisi mainita tämän puheessa ”Heissä on voima”. Jos oppilaat tietävät, että heidän odotetaan kertovan ajatuksiaan, he ottavat vastuun. He ottavat vastuun ja valmistautuvat. Siltä minusta tuntui, koska tiesin, että minun odotetaan kertovan kokemuksistani.

Suhtauduin nöyremmin siihen, mitä minun tarvitsee tietää, jotta voin kertoa siitä. Ja opin, että samaa haluan oppilaideni kokevan. Haluan heidän tuntevan näin: ”Kun menen luokkaan tänään, en voi vain istua siellä. Tulee hetki, jolloin minun edellytetään kertovan jotakin, ja haluan, että minulla on kerrottavaa.”

Vanhin Clark G. Gilbert: Kiitos. Muita kysymyksiä?

Sisar Jenet Erickson: Vain yksi ajatus, jota ajattelin kysymyksesi yhteydessä. Ajattelin, kuinka voisin tuntea, että Herra haluaa minun olevan tehokkaampi opettaja ja kykenevämpi sytyttämään ja aktivoimaan heidän tahdonvapautensa.

Ajattelin työtoveriani, joka lukukauden alussa pyytää oppilaita oppitunnin alussa 30 minuutin ajan kuuntelemaan, kun Henki opastaa heitä siinä, mitä he tarvitsevat. Ja sitten pyytää asettamaan tavoitteita, joiden eteen he voivat työskennellä ja joihin he voivat saada näkemystä kurssin aikana.

Joten tämän paneelin osalta ajattelin, että Herra rakastaa minua. Hän haluaa auttaa minua olemaan tehokkaampi opettaja. Hän haluaa siunata niitä oppilaita. Millainen etuoikeus, että Hän antaa minulle mahdollisuuden ajatella ja tutkia tätä. Voin siis lopulta toimia eri tavalla. Haluan, että oppilaani saavat saman voimallisen kokemuksen. Tällä koko kurssilla on kyse siitä, että Herra siunaa teitä, jotta voisitte paremmin olla kaikkea sitä, mitä teidän on tarkoitus olla, ja siksi Hän antaa teille tämän etuoikeuden oppia Häneltä täällä.

Vanhin Clark G. Gilbert: Kiitos. Seuraava kysymys.

Sisar 13: Onko se päällä? Oi, anteeksi. Siunauksenani on työskennellä erityisopetusseminaarissa. Sanoisin, että useimmat, elleivät jopa kaikki, oppilaistani eivät osaa puhua. Kuinka sovellan tätä heihin?

Vanhin Clark G. Gilbert: Mitä sinä teet jo nyt?

Sisar 13: Teemme paljon – tulostamme kuvia ja laminoimme ne ja annamme heidän valita erilaisia asioita oppiaiheesta. Saamme heidät mukaan pyhien kirjoitusten hallintaan käyttämällä paperilappuja, jotka nekin on laminoitu. Ja puhumme pyhien kirjoitusten hallitsemisesta. Käytämme luokkatilanteissa paljon viittomia. Se on todella hieno kokemus.

Veli John Hilton III: Yritän vastata tähän, vaikka minulla ei olekaan kokemusta mukautetusta oppimisesta. Oma kokemukseni on, että valmistaudun oppikurssille tänä syksynä, ja ennen kuin minut kutsuttiin osallistumaan tähän paneeliin, noin 99 prosenttia valmistautumisesta, jonka olen tehnyt tälle kurssille, on ”Mitä opetan?” Kaikki on ollut sisältökeskeistä. Ja osana tätä paneelia olen alkanut muuttaa esittämiäni kysymyksiä – käyttää enemmän valmistautumisaikaani ajattelemalla ”Kuinka voin auttaa oppilaita valmistautumaan ennen oppituntia? Kuinka voin auttaa oppilaitani toimimaan?” Kun olen vienyt nuo kysymykset taivaallisen Isän eteen, olen saanut vastauksia.

Vaikka en siis tiedäkään täsmällistä vastausta tähän kysymykseen mukautetusta oppimisesta, tiedän, että taivaallinen Isä tietää. Todistukseni on, että kun viemme tällaisia haastavia kysymyksiä ylös, me saamme henkilökohtaisia vastauksia, joita oppilaamme tarvitsevat.

Sisar Jenet Erickson: Hienoa on juuri tuo siirtyminen opettajasta – rakastamme opettamista ja ajattelemme: ”Kuinka voimme olla tehokkaita?” – oppilaaseen – ”Mitä oppilas kokee?” Kuinka musiikki toisi heille Hengen? Kuinka kanssakäyminen muiden kanssa jollakin tavoin toisi heille Hengen?

Minäkin olen tuntenut halua siirtyä keskittymään siihen, mitä he kokevat. Mitä he kokevat oppitunnilla?

Vanhin Clark G. Gilbert: Halusitko sanoa jotakin? Ai, minulle sanotaan, että mikrofonini suljetaan pian, ellei paneelia pian lopeteta. Saanen päättää. Aikamme on lopussa. Tulimme tähän kokoukseen pyytäen teitä tulemaan valmistautuneina ajatellen tätä kysymystä: ”Kuinka voin tehokkaammin auttaa niitä, joita opetan, ottamaan vastuun omasta oppimisestaan?”

Haluan esittää uudelleen aiemmin esittämäni kutsun. Käyttäkää minuutti siihen, että kirjoitatte muistiin oivalluksen, jonka olette saaneet henkilökohtaisesti tänään. Keskeytän hetkeksi. Meillä taitaa olla muutama minuutti aikaa, joten pysähdyn hetkeksi. Haluan, että kirjaatte ylös yhden asian, jonka olette oppineet tänään. Se ei ehkä ole mitään, mitä olemme sanoneet tänään. Mikä on yksi asia, jonka olette tänään oppineet ja jonka uskotte auttavan teitä olemaan parempi opettaja?

Miettikää minuutin ajan ja kirjoittakaa se muistiin, ennen kuin jatkamme.

Ellette ole valmiita, jatkakaa tämän pohtimista. Pyydän, että tulevina viikkoina teette kaksi asiaa sillä, mitä kirjoititte muistiin: Kertokaa siitä jollekulle muulle ja asettakaa tavoite, jonka mukaan kehitätte omaa opettamistanne saamanne vaikutelman perusteella.

Saanen päättää puheenvuoroni tähän ajatukseen: Ensinnäkin haluan kiittää panelistejani. He ovat suurenmoisia opettajia, ja olen oppinut todella paljon tästä päivästä ja valmistautumisestamme tähän päivään. Haluan myös kiittää teitä kaikkia. Tiedän, että monet teistä paneutuvat hyvin paljon tehtäviinne. Pidän kovasti siitä, mitä vanhin Christofferson sanoi eilen illalla, että te olette kirjaimellisesti tämän kirkon tulevaisuuden etulinjassa.

Lopuksi haluan todistaa, että kirkon koululaitoksessa valmistamme nuoria kaikkialla kirkossa kasvamaan ja tulemaan elinikäisiksi opetuslapsiksi. Missään muualla sitä ei tapahdu merkityksellisemmin uskonnonopetuksessa kuin koko kirkon koulutusjärjestelmässä, seminaariluokissa, kampuksillamme, instituuttiluokissa. Te olette mukana auttamassa heitä ottamaan vastuuta, jotta heistä voi tulla Jeesuksen Kristuksen elinikäisiä opetuslapsia. Tiedän, että yksi tärkeimmistä syistä, miksi kirkko panostaa niin paljon siihen, mitä me teemme – ja kaikkiin, jotka ovat mukana tässä työssä – on se, että he uskovat, että sillä on merkitystä. Kun presidentti Nelson kysyy: ”Näettekö, mitä tapahtuu aivan silmiemme edessä?” toivon teidän tuntevan, että seminaariin ilmoittautuneiden määrä on ennätystasolla kaikkialla tässä kirkossa.

Ilmoittautuminen yliopistoihimme on edelleen ennätyksellistä jopa aikana, jolloin monet eivät opiskele yliopistossa, ja instituutti on kirkon historian korkeimmalla tasolla.

Meillä on vastuu auttaa kaikkia niitä, jotka tulevat luokkahuoneisiimme ottamaan vastuun omasta oppimisestaan. Presidentti Nelsonin sanoin ”me valmistamme kansaa, joka valmistaa maailmaa Vapahtajan paluuseen”.

Suhtautukaamme tähän taloudenhoitotehtävään vakaasti, nöyrästi ja luottavaisesti, kuten Herra auttaa meitä tekemään sen voimalla ja vahvuudella toimeksiannoissamme. Sanon tämän teille Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.