Tavoitteenamme on elinikäinen opetuslapseus
Evankeliumin hyvän opettamisen vaikutus
Uskonnonopettajien konferenssin hartaustilaisuus, 12. kesäkuuta 2025
Olen kotoisin Tennesseestä, raamattuvyöhykkeen keskikohdilta, ja kun olin lukiossa, kuuluin järjestöön nimeltä Kristillisten urheilijoiden seura. Ette arvaisi sitä katsomalla minua nyt, mutta aikoinani olin hyvä urheilija ja melko kovassa kunnossa. Muutama vuosi sitten äitini lähetti vaimolleni kuvan minusta lukioajoilta, kun minulla oli pää täynnä hiuksia ja jonkin verran lihaksia. Kuvan mukana oli äidiltäni vaimolleni lohdullinen viesti, jossa sanottiin: ”Tätä sinun kannattaa odottaa ylösnousemukselta.”
No, Kristillisten urheilijoiden seura oli ja on järjestö, jolla on suuri tehtävä. Se oli yhteisö, jonka urheilijat kuuluivat eri kirkkokuntiin ja uskoivat Kristukseen. Toisen lukiovuoteni lopussa minut valittiin lukioni jaoston seuraavan vuoden eli viimeisen lukiovuoden puheenjohtajaksi.
Nimeni sekä tieto jäsenyydestäni kirkossa lähetettiin osavaltion keskustoimistoon, koska olin uusi paikallisjaoston puheenjohtaja. Vähän myöhemmin valvojaopettajallemme tuli viesti, että sinne piti lähettää uusi nimi. Valvojaopettajamme kertoi minulle, että hänelle oli sanottu, etten voisi olla puheenjohtaja, koska seurassa ei pidetty Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseniä kristittyinä. Todistukseni ei ollut koskaan joutunut niin kovalle koetukselle.
Uusi puheenjohtaja valittiin, mutta joidenkin kuukausien kuluttua sain sanan, että muutamat kirkon edustajat olivat keskustelleet Kristillisten urheilijoiden seuran kanssa ja ongelma oli ratkaistu. Jatkoin edelleen aktiivisesti ryhmässä, koska siihen kuului todella hyviä ihmisiä.
Kunkin lukiovuoden lopussa jokaisen lukion jaosto äänesti vuoden urheilijasta, ja viimeisen lukiovuoteni lopussa ikätoverini äänestivät minut ”Kristillisten urheilijoiden seuran vuoden urheilijaksi”. Jos olen rehellinen, niin se tuntui minusta varsin oikeutetulta. Edellisenä vuonna minua ei edes tunnustettu kristityksi, ja nyt sain seuran palkinnon.
Nimeni sekä tieto jäsenyydestäni kirkossa lähetettiin osavaltion keskustoimistoon lukioni vuoden urheilijana. Mutta jälleen kerran valvojaopettajallemme tuli viesti, että sinne piti lähettää uusi nimi. Ilmeisesti ongelmaa ei ollut ratkaistu.
Valvojaopettajamme, joka oli jalkapallo- ja painivalmentajani, kertoi minulle, että hän oli vaatinut, että jonkun osavaltion toimistosta olisi tultava tapaamaan minua lukioomme ja selitettävä päätös, jota hän ei kannattanut.
Minua tapaamaan tuli oikein mukava, hyvää tarkoittava mies. Tapasimme valmentajani luokassa yhdellä hänen vapaatunnillaan. Mies selitti, että hän halusi minun ymmärtävän, miksi kirkkomme jäseniä ei pidetty kristittyinä.
Hän veti laukustaan paperin. Paperilla oli opistamme kymmenen kohtaa, jotka hänen mukaansa olivat ristiriidassa heidän kristinuskon määritelmänsä kanssa. Nuo seikat olisivat teille tuttuja: uskomme siihen, että jumaluuden jäsenet ovat erillisiä olentoja, että Raamatun lisäksi on muitakin pyhiä kirjoituksia ja niin edelleen.
Hän esitti nuo kohdat, ja hän oli hyvin ystävällinen – sanoisin jopa kristillinen. Hän oli hyvä mies, vain harhaan johdettu. Hän avasi laukkunsa ja pani paperinsa pois ja kysyi vilpittömästi, oliko minulla mitään kysyttävää.
Sanoin: ”Kyllä minulla on.” Sanoin: ”Näinkö laukussanne Raamatun?”
Hän vastasi: ”Kyllä.”
Sanoin: ”Voimmeko katsoa muutamia siinä olevia kohtia?”
Pitänee varmaan kertoa teille, että minulla oli todella hyviä seminaarinopettajia. Ja me olimme todella hyviä pyhien kirjoitusten kohtien metsästyksessä. Siihen aikaan meillä oli joka vuosi 40 pyhien kirjoitusten hallittavaa kohtaa, ja joka perjantai seminaariluokassamme meillä oli tapana syödä munkkeja ja kilpailla pyhien kirjoitusten metsästyksessä, ja olin kilpailuhenkisempi kuin minun olisi pitänyt. Sen lisäksi että merkitsin pyhien kirjoitusten hallittavat kohdat punaisella, huomasin myös – noloa sanoakin – että jos rypistin sivuja, niin pyhien kirjoitusten hallittavat kohdat oli helpompi ottaa esille. Ja sitten, juuri ennen vaarnamme pyhien kirjoitusten metsästyskisaa, ripottelin sivuille vauvantalkkia. Päästessäni käsiksi pyhiin kirjoituksiini pelkkä sormien napsautus saisi ne avautumaan jonkin hallittavan jakeen kohdalta.
Tämä mies oli niin ystävällinen, että antoi minun käyttää Raamattuaan, jota ei muuten ollut merkitty pyhien kirjoitusten metsästystä varten. Otimme esiin Matteuksen luvun 3, Apostolien tekojen luvun 7, 1. aikakirjan luvun 29 ja niin edelleen. Hänen kunniakseen on sanottava, että hän kuunteli suopeasti. Päätös ei muuttunut, mutta minä muutuin.
Jotenkin käydessäni läpi noita Raamatun kohtia tunsin niiden olevan totta syvemmin kuin ennen. Joskus todistus tulee koetuksen jälkeen.1 Minun todistukseni ja minun kääntymykseni eivät tulleet tuon kokemuksen ansiosta, sillä yksittäiset tapahtumat saavat harvoin aikaan kestävää uskoa. Mutta se oli yksi kokemus monien joukossa, jotka ovat tuoneet ajan myötä kasvavan todistuksen.
Olen hyvin kiitollinen aamuseminaarin opettajistani, jotka auttoivat minua laskemaan perustuksen, jolle rakentaa. Niin paljon kuin he halusivatkin, että seurakuntamme voittaisi vaarnan pyhien kirjoitusten kohtien metsästyskisan, he olivat paljon kiinnostuneempia meidän auttamisestamme tulemaan Kristuksen elinikäisiksi opetuslapsiksi. He tekivät vaikutuksen elämääni. Toivon, että hiljaisina hetkinä pohtiessanne opetustanne te ymmärrätte, kuinka merkityksellinen vaikutus teillä on opetettavienne elämään.
Tämä nouseva sukupolvi on mahtava. Tässä viimeisimmässä yleiskonferenssissa presidentti Russell M. Nelson sanoi: ”Nouseva sukupolvi nousee esiin Jeesuksen Kristuksen vankkumattomina seuraajina.”2 Eräässä toisessa tilanteessa hän sanoi heille: ”Teillä on kyky olla fiksumpia ja viisaampia ja vaikuttaa maailmaan enemmän kuin yksikään aiempi sukupolvi!”3 Saavuttaakseen tuon kyvyn he tarvitsevat muun muassa hyviä evankeliumin opettajia.
He ovat täynnä uskoa, mutta ”usko syntyy kuulemisesta, [ja] kuulemisen synnyttää Kristuksen sana”4. Ja ”kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista?”5 He ymmärtävät evankeliumia paremmin kuin mikään sukupolvi ennen heitä, mutta kuinka he voivat ymmärtää lukemaansa, ellei kukaan heitä neuvo?6
Korinttilaisille Paavali kirjoitti: ”Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi. Muutamilla on voima tehdä ihmeitä.”7 Niinpä huomaatte olevanne suoraan apostolien ja profeettojen ja ihmeiden välissä, ja teillä on keskeinen tehtävä tämän hetken majesteettisuudessa ja Herran työn jouduttamisessa. 8
Tavoitteena on elinikäinen opetuslapseus
Sanomassaan eilen illalla vanhin D. Todd Christofferson sekä aloitti että päätti puheensa tarkastelemalla uskonnonopetuksen päämääriä kirkossa. Minuun teki vaikutuksen se, että hän toisti ja tähdensi oppilaiden auttamista tulemaan Jeesuksen Kristuksen elinikäisiksi opetuslapsiksi. Hän näytti päättäneen vakaasti muistuttaa meille, mitä me toivomme saavuttavamme opetuksellamme.
Vain puoli vuotta sen jälkeen kun silloinen vanhin Russell M. Nelson oli kutsuttu kahdentoista apostolin koorumiin, hän puhui tällä kampuksella sunnuntain hartaustilaisuudessa. Hänen sanomansa oli innoittava ja täynnä oivalluksia, mutta haluan tähdentää hänen puheensa otsikkoa. Hän esitteli sen näin: ”Olen antanut puheelleni otsikon: ’Aloita pitäen mielessä päämäärä’.” Sitten hän selitti: ”Oletan tämän johtuvan osittain kirurgin taustastani. Elektiivistä viiltoa ei koskaan tehdä suunnittelematta, kuinka se suljetaan. Sama periaate sopii kuitenkin yleisesti kaikille aloille. Huippujuoksijat eivät aloita kilpailua tietämättä maaliviivan sijaintia.”9
Päämäärän mielessä pitäminen – tieto siitä, missä maaliviiva kulkee, ja lopullisen tavoitteen ymmärtäminen – on aina tärkeää, mutta erityisen tärkeää se on evankeliumin opettamisessa. Kun pysymme keskittyneinä tuohon jumalalliseen päämäärään, me saavutamme sen paljon todennäköisemmin.
Presidentti Thomas S. Monson tähdensi: ”Evankeliumin – – opettamisen tavoitteena ei ole ’kaataa tietoa’ luokkien jäsenten mieleen. – – Sen tavoitteena on innoittaa yksilöä ajattelemaan, tuntemaan ja sen jälkeen tekemään jotakin, jotta hän elää evankeliumin periaatteiden mukaisesti.”10
Kuten Yleiskäsikirjassa sanotaan: ”Me opetamme evankeliumia auttaaksemme ihmisiä vahvistamaan uskoaan taivaalliseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen. Me pyrimme auttamaan ihmisiä tulemaan enemmän Vapahtajan kaltaisiksi, saamaan omaan elämäänsä Hänen voimaansa ja lopulta saamaan iankaikkisen elämän.”11
Te teette tätä merkittävällä tavalla jo nyt. Me näemme vaikutuksenne nousevan sukupolven elämässä. Entistä useammat osallistuvat seminaariin ja instituuttiin, entistä useammat lähtevät lähetystyöhön, entistä useammat palvelevat temppelissä, entistä useammista tulee Jeesuksen Kristuksen elinikäisiä opetuslapsia.
Kutsuni tänään on yksinkertainen: että olette määrätietoisia opetuksessanne pitäen tavoitteena elinikäistä opetuslapseutta. Katsokaa kaikkea tekemäänne tuon linssin läpi. Tarkastelkaa aika ajoin sitä, mitä opetatte, kuinka opetatte ja jopa mitä testaatte. Arvioikaa paitsi sitä, mitä autatte heitä tietämään, niin myös sitä, mitä innoitatte heitä tekemään ja millaisiksi tulemaan. Opettakaa aikomuksenanne auttaa heitä tulemaan ”uusiksi luomuksiksi”12 Kristuksessa.
Muutama kysymys pohdittavaksi: Kuinka se, mitä opetan ja kuinka opetan, vaikuttaa siihen, mitä oppilaani ajattelevat temppelisuosituspuhuttelussa esitetyistä kysymyksistä? Rakentaako opettamiseni uskoa taivaalliseen Isään, Jeesukseen Kristukseen ja Pyhään Henkeen? Vahvistaako se todistusta Jeesuksen Kristuksen evankeliumin palautuksesta sekä elävistä profeetoista ja apostoleista? Vahvistaako se oppilaiden päättäväisyyttä pitää käskyt ja tehdä parannusta päivittäin?
Edistäkää uutteraa oppimista
Jos tavoitteenamme on elinikäinen opetuslapseus, meidän täytyy, kuten vanhin Christofferson kutsui meitä tekemään, ”[miettiä], kuinka Vapahtaja opetti”. Sillä, miten opetamme, on merkitystä.
Muistatte kenties, kuinka presidentti Boyd K. Packer ollessaan lähetysjohtaja opetti vyöhykekonferensseissa, miten opettaa. Sisar Packer leipoi kakun, jossa oli kolme kerrosta ja joka oli kauniisti koristeltu värikkäillä kuorrutuskerroksilla. Hän koristeli kakun päälle sanan ”Evankeliumi”.
Kun lähetyssaarnaajat olivat koolla, kakku tuotiin juhlallisesti sisään. Lähetysjohtaja Packer huomautti, että kakku edusti evankeliumia. Sitten hän kysyi: ”Kuka haluaisi palasen?”
Ei ole vaikeaa löytää lähetyssaarnaajaa, joka haluaa palan kakkua. Esiin kutsuttiin pahaa-aavistamaton vapaaehtoinen. Sitten lähetysjohtaja Packer tarttui hänen käteensä, painoi sen kakun päälle ja kahmaisi siitä suuren palan. Hän puristi lähetyssaarnaajan käden nyrkkiin, niin että kuorrutusta pursusi tämän sormien välistä. Sitten hän heitti kakkupalalla hämmästynyttä vanhinta roiskuttaen kuorrutetta tämän puvun etumukseen.
Hetken merkitsevän tauon jälkeen hän kääntyi muiden lähetyssaarnaajien puoleen ja kysyi, haluaisiko joku muukin kakkua. Hän sanoi: ”Jostain syystä halukkaita ei ollut.”
Sitten hän otti esiin kristalliastian, hopeahaarukan, pellavaisen lautasliinan ja kauniin hopeisen tarjoiluveitsen. Hän käänsi kakun. Sitten hän leikkasi hyvin tarkoin ja huolella siivun kakun toiselta puolelta, nosti sen varovasti kristalliastiaan ja kysyi: ”Haluaisiko joku palan kakkua?”
Lähetysjohtaja Packer selitti: ”Opetus oli ilmiselvä. Molemmissa tapauksissa kakku oli sama, maku oli sama, ravinto oli sama. Tarjoamisen tapa joko teki siitä kutsuvan, jopa houkuttelevan tai epämiellyttävän, jopa vastenmielisen.” Hän muistutti lähetyssaarnaajia siitä, että kakku edusti evankeliumia, ja kysyi heiltä, kuinka he tarjosivat sitä.13
Se, kuinka tarjoamme evankeliumia, voi vaikuttaa suuresti siihen, kaadammeko tietoa oppilaidemme mieleen vai innoitammeko heitä olemaan uutteria oppijoita, jotka muuttavat sydäntään, näkemyksiään, tekojaan ja luonnettaan tullakseen Jeesuksen Kristuksen elinikäisiksi opetuslapsiksi.14
Kun opetamme Vapahtajan tavalla, me rakastamme niitä, joita opetamme, me opetamme Hengen avulla ja me opetamme oppia.15 Ne ovat asioita, joita me opettajina teemme.
Mutta entä oppilaat? Mikä on heidän tehtävänsä? Heidän tehtävänsä on oppia uutterasti, ottaa vastuu oppimisestaan, toimia ja soveltaa evankeliumin periaatteita käytäntöön päivittäisessä elämässään.
Vanhin Christofferson pyysi meitä eilen illalla edistämään uutteraa oppimista. Hän opetti meille, kuinka Vapahtaja edisti uutteraa oppimista. Hän sanoi: ”Hän opetti tavoilla, jotka vaativat [Hänen opetuslapsiaan] ajattelemaan, osallistumaan, keskustelemaan ja soveltamaan Hänen opetuksiaan käytännössä.” Tehkäämme me samoin.
Lopuksi
Lopuksi, kiitos siitä, mitä teette niiden hyväksi, joita opetatte, ja mitä teette Jumalan valtakunnan hyväksi. Opetuksemme tavoitteena on kasvattaa Jeesuksen Kristuksen elinikäisiä opetuslapsia. Toivon teidän saavan ohjausta, kun ”tarjoatte evankeliumia” ja teette niin tavalla, joka edistää uutteraa oppimista.
Lausun todistukseni mestariopettajasta, Jeesuksesta Kristuksesta, puolustajastamme, uskomme perustajasta ja täydelliseksi tekijästä16 sekä meitä odottavan hyvän ylipapista17.
Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.