Presidentti Russell M. Nelson: Profeetta ja apostoli

Uskoa nuorella iällä

Russell Marion Nelson syntyi 9. syyskuuta 1924 Salt Lake Cityssä Utahissa Yhdysvalloissa Marion C. ja Edna Anderson Nelsonin perheeseen. Presidentti Nelson sanoi vanhemmistaan: ”He tekivät rakkaudesta vallitsevan voiman kodissaan. – – Me luimme yhdessä, lauloimme yhdessä, leikimme yhdessä ja työskentelimme yhdessä.”

Nelsonien koti oli onnellinen, rakastava ja kannustava paikka. Opiskelu oli hyvin tärkeää Marionille ja Ednalle. Presidentti Nelson sanoi: ”He olivat valmiit tekemään mitä tahansa uhrauksia auttaakseen meitä lapsia saavuttamaan sen, mitä me halusimme saavuttaa elämässämme. – – Ilman heidän rohkaisuaan sekä ehdotonta arvostustaan opiskelua ja palvelemista kohtaan nykyisen kaltainen elämäni ei olisi voinut koskaan toteutua.”

Vaikka Russellin vanhemmat tukivat hänen toimimistaan kirkossa, he olivat itse aktiivisempia yhteiskunnassa kuin kirkossa. Nuori Russell oli huolissaan siitä, että hänen perhettään ei kenties koskaan sinetöitäisi yhteen. Hän kuitenkin luotti siihen, että Herra vastaisi hänen rukouksiinsa hänen perheensä osalta. Ja monien vuosien jälkeen niihin vastattiin. Maaliskuun 26. päivänä 1977 Marion ja Edna sekä heidän lapsensa sinetöitiin Provon temppelissä Utahissa. Presidentti Nelson sanoi, että tämä oli suurenmoisin lahja, minkä hänen vanhempansa olivat koskaan antaneet perheelleen.

Kun Russell oli vielä nuori, hän päätti opiskella lääketiedettä. Hän halusi tutkia tuntematonta, ja hän halusi palvella ihmisiä. Muistellessaan tätä päätöstä hän sanoi: ”Järkeilin, että hienoin tarjolla oleva ura ihmiselle olisi äidin ura. – – Toisella sijalla olisi lääketiede. Siinä voisin auttaa ihmisiä joka päivä ja opettaa heitä.”

Niinpä valmistuttuaan lukiosta vuonna 1941 Russell aloitti lääketieteen perusopinnot Utahin yliopistossa. Toisen maailmansodan aiheuttaman epävarmuuden vuoksi Russell mahdutti neljän vuoden opinnot kolmeen vuoteen. Hän oli hyvin kiireinen opinnoissaan, mutta hän järjesti silti aikaa osallistua näytelmiin ja muihin sosiaalisiin tapahtumiin. Yhdessä näistä näytelmistä hän tapasi nuoren naisen, josta tuli myöhemmin hänen vaimonsa. Kun hän ensimmäisen kerran näki Dantzel Whiten harjoittelemassa lavalla, hän kysyi: ”Kuka on tuo kaunis tyttö, joka tuolla laulaa?”

Elokuun 31. päivänä 1945 Russell ja Dantzel solmivat avioliiton Suolajärven temppelissä. ”Se on selvästi tärkein yksittäinen asia, minkä olen koskaan tehnyt”, hän pohti vuonna 1982. ”Dantzel on antanut minulle kumppanuutta, kymmenen kaunista lasta ja kaikkia niitä ihmeellisiä, aineettomia asioita, joita vaimo antaa aviomiehelle auttaakseen tätä pyrkimään kohti täyttymystä ja epäitsekkyyttä.”

Siinä vaiheessa kun Russell sai suoritettua kandidaatintutkintonsa kesäkuussa 1945, hän oli jo hyvää vauhtia suorittamassa lääketieteen lisensiaattiopintojaan, ja hän suoritti lääketieteen nelivuotisen koulutuksen kolmessa vuodessa. Elokuussa 1947 ollessaan 22-vuotias hän suoritti lääketieteen tohtorintutkinnon erinomaisin arvosanoin.

Kuuliainen jumalallisille laeille

Tohtori Nelsonin valmistuttua lääketieteellisestä hän ja Dantzel muuttivat Minnesotaan Yhdysvalloissa. Siellä hän liittyi mukaan tutkijaryhmään, joka kehitteli keinotekoista sydän-keuhkokonetta. Ryhmä suunnitteli ja rakensi jokaisen osan itse.

Koko tutkimustyönsä ajan tohtori Nelsonia kannusti hänen ymmärryksensä kuuliaisuudesta jumalalliselle laille. Hän tiesi, että ”kaikille valtakunnille on annettu laki” (OL 88:36) ja että tähän sisältyy ”myös sydämen sykkeen siunaus”. Jos hänen ryhmänsä voisi ymmärtää niitä lakeja, he voisivat niiden avulla siunata niitä, jotka ovat sairaita.

”Minulle se merkitsi sitä, että jos työskentelisimme, tutkisimme ja esittäisimme tieteellisissä kokeissamme oikeita kysymyksiä, niin me voisimme oppia tuntemaan lait, jotka säätelevät sydämen sykintää. Kun olemme nyt oppineet muutamia niistä laeista, niin me tiedämme, että voimme pysäyttää sydämen sykkeen, tehdä vaativia korjauksia vaurioituneisiin läppiin tai verisuoniin ja sitten käynnistää sydämen sykkeen uudelleen.”

Kun tohtori Nelson oli työskennellyt sydän-keuhkokoneen parissa, hän jatkoi tutkimalla keinoja kehittää avosydänleikkausta. Vuonna 1955 hän suoritti Utahissa ensimmäisen onnistuneen avosydänleikkauksen käyttämällä sydän-keuhkokonetta.

Tästä menestyksestä huolimatta avosydänleikkaukseen liittyi yhä paljon sellaista, mitä ei tunnettu. Tohtori Nelson sai tietää perheestä, jonka esikoispoika oli menehtynyt synnynnäisen sydänvian vuoksi. Nyt tyttärellä oli sama vaiva. Hänen tilansa oli vakava, mutta tohtori Nelson lupasi tehdä kaiken voitavansa hänen hyväkseen. Valitettavasti leikkauksen jälkeen lapsi kuoli. Myöhemmin tohtori Nelsonin luokse tuotiin saman perheen toinen tytär, jolla myös oli epämuodostunut sydän. Jälleen hän suoritti leikkauksen, mutta tämäkin lapsi kuoli. Tohtori Nelson oli murheen murtama. Hän vannoi, ettei enää koskaan suorittaisi sydänleikkausta.

Vaikka Dantzel suri miehensä kanssa, hän antoi tälle viisaan neuvon: jos Russell lopettaisi, jonkun muun olisi opittava se, mitä hän jo tiesi. ”Eikö ole parempi jatkaa yrittämistä kuin lopettaa nyt ja vaatia muita käymään läpi sama murhe, joka aiheutuu sen oppimisesta, mitä sinä jo tiedät?”

Niinpä tohtori Nelson palasi laboratorioon ja leikkauspöydän ääreen ja työskenteli entistäkin lujemmin. Lopulta hänestä tuli yksi huippusydänkirurgeista Yhdysvalloissa. Pelkästään vuonna 1983 – vuosi ennen kuin hänet kutsuttiin apostoliksi – hän suoritti 360 leikkausta.

Tohtori Nelson omisti kykynsä tutkimus-, opetus- ja leikkaustyöhön. Hän toimi monissa vaikutusvaltaisissa paikallisissa, kansallisissa ja kansainvälisissä ammatillisissa tehtävissä. Hän sai Amerikan kirurgian lautakunnan ja Amerikan thoraxkirurgian lautakunnan myöntämät todistukset, ja sitten hän toimi kuusi vuotta Amerikan thoraxkirurgian lautakunnan jäsenenä. Tohtori Nelson toimi thoraxkirurgian johtajien yhdistyksen, verisuonikirurgiayhdistyksen ja Utahin osavaltion lääketieteellisen seuran puheenjohtajana. Hän toimi myös Amerikan thoraxkirurgian lautakunnan johtajana.

MAP-sairaalassa hän toimi thoraxkirurgisen jaoston puheenjohtajana ja hallituksen varapuheenjohtajana. Hän sai monia kunnianosoituksia, kuten Amerikan sydänyhdistyksen myöntämän kunniamaininnan kansainvälisestä palvelutyöstä ja Amerikan saavutusten akatemian myöntämän Golden Plate -palkinnon. Lisäksi hänelle myönnettiin kolme kunniaprofessorin arvoa Kiinan kansantasavallan yliopistoissa.

Rakkautta kotona

Vuosien varrella Nelsonien perhe kasvoi, ja perheeseen syntyi yhdeksän tytärtä ja yksi poika. Kiireisen aikataulunsa ja monien vastuidensa vuoksi Russell ei voinut aina olla kotona perheensä luona. Mutta hänen vaimonsa Dantzel sanoi hänestä: ”Kun hän on kotona, hän on kotona!” Perhe ei koskaan kyseenalaistanut hänen rakkauttaan heitä kohtaan.

Nelsonien koti oli täynnä musiikkia, naurua ja palvelemista. He huolehtivat siitä, että he tutkivat pyhiä kirjoituksia ja pitivät perheillan yhdessä. He tekivät perheen kanssa automatkoja ja katsoivat yhdessä pelejä.

Russell ja Dantzel kasvattivat perheensä rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Joskus harvoin Russell saattoi huutaa alakertaan tyttärilleen: ”Voisitteko te tytöt olla hiljaa. On ihmisiä, joiden henki riippuu siitä, saako teidän isänne kunnon yöunet!”

Koska Russell matkusti usein lääketieteellisiin kokouksiin, hän otti tavallisesti ainakin yhden perheenjäsenen mukaansa varmistaakseen, että hänellä pysyisi läheinen suhde kaikkiin lapsiinsa. Eräs kirkon johtaja sanoi hänelle kerran, että sellainen käytäntö oli ”viisas sijoitus”. Kuten presidentti Nelson sanoi: ”Läpi koko elämäni minusta on käytetty monia nimityksiä kuten tohtori, kapteeni, professori ja vanhin. Mutta eniten arvostan nimityksiä aviomies, isä ja isoisä.”

Kun perhe kasvoi ja lapset muuttivat pois, he keksivät keinoja pysyä läheisinä. He aloittivat kuukausittaisen Nelson News -lehden, jossa on artikkeli jokaiselta perheenjäseneltä ja kalenteri tärkeistä perhetapahtumista. Ja joka kuukausi heillä oli perhepäivällinen ja -juhla, jossa he juhlistivat kaikkia sen kuukauden syntymäpäiviä ja merkkipäiviä. Ne, jotka eivät voineet olla paikalla, tiesivät aina, että heitä muistetaan.

Huolimatta vaativasta aikataulustaan suuresti arvostettuna kirurgina tohtori Nelson asetti etusijalle perheensä ja kirkon palvelutehtävänsä. Ennen kuin hänet kutsuttiin apostoliksi, hän palveli vaarnanjohtajana, alue-edustajana ja pyhäkoulun ylijohtajana.

Kun vuonna 1964 vanhin Spencer W. Kimball (1895–1985) kutsui tohtori Nelsonin vaarnanjohtajaksi ja erotti hänet tähän tehtävään, vanhin Kimball vitsaili: ”Kaikki, joita olemme puhutelleet täällä, sanovat, että voisit olla ihan hyvä, mutta sinulla ei ole aikaa. Onko sinulla aikaa?”

”Siitä en tiedä”, Russell vastasi, ”mutta minulla on uskoa!”

Russell uskoutui vanhin Kimballille, että yksi asia, joka tuotti hänelle eniten painetta, oli haaste suorittaa aorttaläpän korvaamisleikkauksia. Leikkausten kuolleisuusluvut olivat korkeita, ja jokainen potilas tarvitsi yksilöllistä hoitoa tuntikausien ja jopa päiväkausien ajan.

”Siunauksessa, jonka hän antoi minulle sinä päivänä”, presidentti Nelson muisteli, ”hän nimenomaan siunasi minua niin, että etenkin aorttaläppäleikkauksiin liittyvät kuolleisuusluvut laskisivat ja että kyseinen toimenpide ei enää vaatisi niin paljon minun aikaani ja voimavarojani kuin se oli vaatinut aiemmin. Seuraavana vuonna tämän kyseisen leikkauksen vaatima aika tosiaankin väheni, ja minulla on ollut tarvittavaa aikaa palvella siinä ja muissa tehtävissä. Itse asiassa leikkaustemme kuolleisuusluvut laskivat siihen, mitä ne ovat nykyään – hyvin alhaiselle ja hyväksyttävälle, siedettävälle tasolle. Mikä mielenkiintoista, juuri sellaisen leikkauksen tein presidentti Kimballille kahdeksan vuotta myöhemmin.”

Kun presidentti Kimball palveli kahdentoista apostolin koorumin virkaa toimittavana presidenttinä, hän kärsi vakavista sydänongelmista ja tiesi, että hän saattaisi kuolla. Vuonna 1972 presidentti Kimball ja ensimmäinen presidenttikunta tapasivat tohtori Nelsonin kysyäkseen lääketieteellistä neuvoa. Presidentti Kimballin iän vuoksi tohtori Nelson ei voinut suositella tarvittavaa leikkausta.

Presidentti Kimball oli samaa mieltä sanoen: ”Minä olen vanha mies ja valmis kuolemaan.”

Siinä vaiheessa presidentti Harold B. Lee (1899–1973) nousi seisomaan, löi nyrkkiä pöytään ja sanoi: ”Spencer, sinut on kutsuttu! Et sinä kuole! Sinun on tehtävä kaikki, mitä sinun pitää tehdä huolehtiaksesi itsestäsi ja pysyäksesi elossa.” Niinpä presidentti Kimball päätti suostua leikkaukseen.

Ennen leikkausta ensimmäinen presidenttikunta antoi tohtori Nelsonille siunauksen ja vakuutti hänelle, että leikkaus menisi hyvin ja ettei hänen tarvitsisi pelätä omia puutteitaan, sillä ”Herra oli valmistanut [hänet] suorittamaan tämän leikkauksen”.

Leikkaus sujui moitteettomasti, ja tohtori Nelson tiesi, että hän sai kiittää siitä Herraa. Kun leikkaus oli päättymässä, hän sai voimallisen vaikutelman siitä, että miehestä, jolle hän oli juuri suorittanut leikkauksen, tulisi kirkon presidentti.

Kun presidentti Kimball asetettiin uudeksi kirkon presidentiksi vuonna 1973, tohtori Nelson kirjoitti kirjeen vakuuttaen hänelle hänen kirurginaan, ettei terveys olisi pidättelemässä häntä hänen uudessa tehtävässään. Tämä oli vain yksi monista kerroista, jolloin hän pystyi siunaamaan kahdentoista apostolin koorumin jäseniä lääkärin asiantuntemuksellaan.

Huhtikuun 7. päivänä 1984 tohtori Nelsonista tuli vanhin Nelson, kun presidentti Spencer W. Kimball kutsui hänet kahdentoista apostolin koorumin jäseneksi. Hänen kutsumisensa tuli hänen perheelleen niin suurena järkytyksenä, että yhdellä tyttärellä, joka oli siihen aikaan raskaana, synnytys käynnistyi. Vanhin Nelson koki, että hänen kutsumisestaan ilmoittaminen ”edisti” Nelsonien 22. lapsenlapsen syntymistä.

Huolimatta laajasta koulutuksestaan ja kokemuksestaan lääkärinä vanhin Nelson tiesi, että suurin voima tulee Jumalalta ja että suurinta työtä on Hänen palvelemisensa.

”Ihmiset voivat tehdä hyvin vähän itse parantaakseen sairaan tai vammautuneen ruumiin”, vanhin Nelson sanoi. ”Koulutusta saatuaan he voivat tehdä vähän enemmän, lääketieteellisen korkeakoulutuksen ja kokemusta saatuaan vielä vähän enemmän, mutta todellinen parantamisvoima on Jumalan lahja.”

Pian sen jälkeen kun vanhin Nelson oli kutsuttu apostoliksi, eräässä työhön liittyvässä kokouksessa raportoitiin, että tohtori Nelson ei enää suorittaisi sydänleikkauksia, ”koska hänen kirkkonsa on tehnyt hänestä ’pyhän’”.

Kun vanhin Nelson kertoi tästä, hän selitti, että ”jotkut ajattelevat erheellisesti, että se [nimitys pyhä] merkitsee autuaaksi julistamista tai täydelliseksi tulemista. Näin ei ole! Pyhä on sellainen, joka uskoo Kristukseen ja tuntee Hänen täydellisen rakkautensa. – – Pyhä palvelee muita, sillä hän tietää, että mitä enemmän ihminen palvelee, sitä suurempi mahdollisuus Hengellä on pyhittää ja puhdistaa häntä.”

Palveltuaan 31 vuotta kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä vanhin Nelson erotettiin koorumin presidentin tehtävään heinäkuussa 2015 presidentti Boyd K. Packerin kuoleman jälkeen.

Eräässä konferenssipuheessa presidentti Nelson sanoi kerran: ”Elämän ei ole tarkoitus olla helppoa. – – Voiton saavat vain ne, joilla on kylliksi uskoa pysyä kurssissa – kaidalla ja kapealla tiellä.”

Elämänsä aikana presidentti Nelson sai epäilemättä oman osansa haasteista. Vuonna 1991 hänen tyttärellään Emilyllä todettiin syöpä. Pian sen jälkeen hänen vaimollaan todettiin imusolmukesyöpä. Vaikka Dantzel lopulta toipui, Emily menehtyi kamppailtuaan pitkään sairauden kanssa.

Sitten vuonna 2005 Dantzel kuoli nopeasti ja yllättäen. Hänen kuolemansa jälkeen pidetyssä yleiskonferenssissa presidentti Nelson sanoi: ”Dantzel ei ollut pelkästään rakastettu ja rakastava kumppani. Hän oli opettaja: suurenmoisella esimerkillään hän opetti uskoa, hyveellisyyttä, kuuliaisuutta ja armeliaisuutta. Hän opetti minua kuuntelemaan ja rakastamaan. Hänen ansiostaan tunnen kaikki ne siunaukset, jotka voivat tulla aviomiehen, isän ja isoisän osaksi.”

Toinen surullinen tapahtuma tapahtui vuoden 2019 alussa, jolloin toinenkin tytär, Wendy, kuoli syöpään. ”Surun kyyneleemme kääntyvät iloisen odotuksen kyyneliksi, kun saamme iankaikkisen näkökulman”, presidentti Nelson sanoi hänen hautajaisissaan.

Presidentti Nelson lausui usein todistuksensa siitä, että luonnontieteet, jotka hän tunsi erittäin hyvin, ovat sopusoinnussa luomisen ja taivaallisen suunnitelman kanssa, joiden hän vakuutti olevan tosia. Puhuessaan ihmisruumiin ihmeistä hän sanoi: ”Jotkut ihmiset ajattelevat virheellisesti, että nämä ihmeelliset fyysiset ominaisuudet ovat syntyneet sattumalta tai aiheutuneet jossakin tapahtuneesta alkuräjähdyksestä. Kysykääpä itseltänne: ’Voisiko räjähdys kirjapainossa synnyttää sanakirjan?’” Hänen koulutuksellinen ja ammatillinen kokemuksensa on pelkästään tukenut hänen hengellisiä uskonkäsityksiään näiden ajatusten tasapainosta.

Hän puhui johdonmukaisesti kunnioituksestaan naisia kohtaan ja naisten vahvuudesta evankeliumissa. Hän kertoi, mitä hän oppi Eevalta pappeudesta sekä aviomiehen ja vaimon kumppanuudesta. Hän kannusti jäseniä ymmärtämään, kuinka ”miehet ja naiset saavat korkeimman toimituksen Herran huoneessa ainoastaan yhdessä ja yhdenvertaisina”. Lokakuun 2015 konferenssipuheessa hän pyysi kirkon naisia: ”[Astukaa] esiin! Ottakaa ansaittu ja välttämätön paikkanne kodissanne, yhteisössänne ja Jumalan valtakunnassa – enemmän kuin olette koskaan aiemmin tehneet.”

Vuonna 2006 presidentti Nelson meni naimisiin Wendy L. Watsonin kanssa, joka on professori ja terapeutti erikoisalanaan avioliitto- ja perheterapia. Vuonna 2009 perheiden maailmankongressissa, missä molemmat heistä puhuivat, vanhin Nelson sanoi: ”Tiedän myös, mitä on saada uudelleen siunaus taivaalliselta Isältäni ja solmia toinen avioliitto naisen kanssa, joka hänkin on myötätuntoinen ja jalomielinen ja joka on jälleen kerran täydentänyt perhepiirini.” Yhdessä presidentti ja sisar Nelson matkustivat ympäri maailmaa palvellen omistautuneesti.

Hänen palvelutehtävänsä oli todellakin maailmanlaajuinen. Hän vihki Sapporon temppelin Japanissa, Concepciónin temppelin Chilessä ja Rooman temppelin Italiassa sekä osallistui muiden temppelien vihkimistilaisuuksiin eri puolilla maailmaa, kuten Paysonin temppelissä Utahissa Yhdysvalloissa, Kiovan temppelissä Ukrainassa ja Accran temppelissä Ghanassa. Lisäksi hän vihki Life Sciences -rakennuksen Brigham Youngin yliopistossa huhtikuussa 2015. Hän pyhitti 31 maata evankeliumin saarnaamiselle. Hän auttoi evankeliumin viemisessä Itä-Euroopan kansakunnille, ja palvelutehtävänsä aikana hän näki ainakin 30 maan tunnustavan kirkon aseman virallisesti.

Missä tahansa presidentti Nelson matkustikin, hän antoi erityistä huomiota lapsille. Puhuessaan yli 4 000 kirkon jäsenen kuulijakunnalle, joka oli kokoontuneena Brittiläisessä Kolumbiassa Kanadassa, hän oli innokas näkemään lapset, jotka istuivat perheidensä kanssa. Puheensa aikana hän pyysi lapsia nousemaan seisomaan tuolilleen ja heiluttamaan käsiään. Presidentti Nelson hymyili, kun lapsia nousi esiin ihmisjoukon keskellä heiluttamaan innoissaan käsiään. ”No niin”, hän sanoi. ”Nyt minä näen teidät.” Hänen ystävällisyytensä ja valonsa tavoitti miljoonia Jumalan lapsia eri puolilla maailmaa – sekä vanhoja että nuoria.

Se, kuinka presidentti Nelson eli elämänsä, on suurin todistus Vapahtajasta, minkä hän saattoi antaa.

Yksi tällaisista hetkistä tuli, kun hänen apostolitoverinsa, vanhin Joseph B. Wirthlin (1917–2008) piti yhden viimeisistä konferenssipuheistaan. Vanhin Wirthlin puhui siitä, miten laupeus ja rakkaus muita kohtaan on piirre, jonka pitäisi luonnehtia meitä myöhempien aikojen pyhiä. Kun hän puhui, hän alkoi vapista rajusti, ja vanhin Nelson meni hiljaa ja laittoi käsivartensa hänen ympärilleen ja tuki häntä koko hänen puheensa loppuajan. Se oli voimallinen, hiljainen saarna rakkaudesta, jota meidän tulee osoittaa muille.

”Opin kauan sitten olemaan kuuliainen ihmeellisille, suloisille Hengen kuiskauksille – vahvoille kehotuksille noudattaa neuvoa”, presidentti Nelson sanoi. ”Erityisen vakavoittavaa on tietää, että vaikka me saatamme olla tyytyväisiä elämän nykytilaan, niin Herra haluaa tehdä meistä jotakin, mitä emme osaa edes kuvitella. Hän vaatii meiltä vain sitä, että valmistaudumme – pyrimme pääsemään eroon heikkouksistamme ja venymään joka päivä ollaksemme jotakin enemmän kuin muutoin olisimme.”

Presidentti Nelson kiinnitti aina huomiota näihin vahvoihin kehotuksiin. Ne kaksi pientä tyttöä, joille hän oli uransa alkuvaiheessa suorittanut leikkauksen mutta joita hän ei ollut onnistunut pelastamaan, olivat vuosikausia painaneet raskaina hänen mieltään, varsinkin kun hän sai tietää, että perhe ei ollut päässyt yli katkeruudesta häntä ja kirkkoa kohtaan. Lähes 60 vuotta hän murehti muistaessaan tämän menetyksen ja suri perheen puolesta. Hän yritti ottaa heihin yhteyttä useaan otteeseen siinä onnistumatta.

Sitten vuonna 2015 hän heräsi yöllä tuntien kahden pienen tytön läsnäolon heidän kääntyessään hänen puoleensa. Hän kuvaili sitä näin: ”Vaikka en nähnyt tai kuullut heitä fyysisillä aisteillani, tunsin heidän läsnäolonsa. Kuulin heidän pyyntönsä Hengen vaikutuksesta. Heidän viestinsä oli lyhyt ja selkeä: ’Veli Nelson, meitä ei ole sinetöity kehenkään! Voitko auttaa meitä?’”

Presidentti Nelson yritti jälleen kerran ottaa yhteyttä elossa olevaan isään ja nuorempaan veljeen, ja tällä kertaa hän onnistui. Nöyränä hän polvistui isän eteen, kertoi tyttärien hartaista pyynnöistä ja tarjoutui toimittamaan sinetöimistoimitukset. Hän antoi ymmärtää, että se edellyttäisi aikaa ja ponnisteluja, koska isä ja veli eivät olleet itse vielä saaneet endaumenttia. Hengen täyttäessä huoneen isä ja veli suostuivat tekemään tarvittavat valmistelut. Myöhemmin presidentti Nelson itki ilosta, kun hän saattoi toimittaa sinetöimiset perheen hyväksi Paysonin temppelissä Utahissa.

Kun tammikuun alussa vuonna 2018 presidentti Thomas S. Monson (1927–2018) kuoli, kahdentoista koorumi kokoontui rukoillen saamaan Herralta ohjausta uuden profeetan kutsumisesta. Tammikuun 14. päivänä vuonna 2018 Russell M. Nelson erotettiin tehtävään Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon profeettana ja 17. presidenttinä.

Hän esitti ensimmäisen julkisen lausuntonsa presidenttinä Suolajärven temppelin lisäsiivessä, missä hän kannusti kirkon jäseniä ”pysymään liittopolulla” ja antoi tämän voimallisen lupauksen: ”Teidän sitoumuksenne seurata Vapahtajaa tekemällä Hänen kanssaan liittoja ja sitten pitämällä ne liitot avaa mahdollisuuden jokaiseen hengelliseen siunaukseen ja etuoikeuteen, joka on miesten, naisten ja lasten saatavilla kaikkialla.”

Hän julisti, että uusi ensimmäinen presidenttikunta halusi ”aloittaa pitäen mielessä päämäärän”, selittäen, että ”päämäärä, johon jokainen meistä pyrkii, on saada avuksemme voima Herran huoneessa, tulla sinetöidyksi perheinä, olla uskollisia temppelissä tehdyille liitoille, jotka tekevät meistä kelvollisia Jumalan suurimpaan lahjaan – iankaikkiseen elämään”.

Viitaten jälleen liittopolkuun hän kutsui niitä, jotka olivat astuneet pois polulta, tulemaan takaisin vakuuttaen heille, että ”teille on paikka tässä Herran kirkossa”.

Kirkon jäsenet tulevat pitkään muistamaan innostuneisuuden ensimmäisessä yleiskonferenssissa, jota presidentti Nelson johti profeettana ja kirkon presidenttinä. Tässä konferenssissa presidentti Nelson ilmoitti, että kunkin seurakunnan ylipapit ja vanhimmat yhdistettäisiin yhdeksi koorumiksi, ”jotta Herran työtä tehtäisiin tehokkaammin”. Lisäksi hän ilmoitti, että kotiopetus ja kotikäyntiopetus lopetettaisiin ja käyttöön otettaisiin ”[uudempi, pyhempi tapa] pitää huolta muista ja palvella heitä” – muutos, joka aloittaisi ”uuden luvun kirkon historiassa”. Konferenssin päätteeksi presidentti Nelson ilmoitti seitsemästä uudesta temppelistä.

Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista tuntui puhuvan meidän kaikkien puolesta, kun hän sanoi presidentti Nelsonin toisen tiedonannon jälkeen: ”Mieleenpainuvimpia hetkiä elämässä ovat ne, jolloin tunnemme ilmoituksen tulvahduksen. Presidentti Nelson, en tiedä, kuinka paljon lisää ’tulvahduksia’ pystymme ottamaan vastaan tänä viikonloppuna.”

Jatkuva ilmoitus luonnehti jatkuvasti presidentti Nelsonin palvelukautta profeettana, näkijänä ja ilmoituksensaajana. Tuon ensimmäisen konferenssin jälkeen presidentti Nelson ja hänen vaimonsa Wendy matkustivat eri puolilla maailmaa tavaten ja opettaen kirkon jäseniä myös niillä alueilla, joihin hänen juuri ilmoittamansa temppelit rakennettaisiin.

Maailmanlaajuisessa hartaustilaisuudessa hän ja sisar Nelson kutsuivat kirkon nuoria osallistumaan suurimpaan haasteeseen, suurimpaan asiaan ja suurimpaan työhön maan päällä – Israelin kokoamiseen.

Pian sen jälkeen hän antoi lausunnon kirkon oikean nimen käyttämisen tärkeydestä, mitä asiaa ”Herra on tähdentänyt mieleeni”.

Lokakuun 2018 yleiskonferenssissa presidentti Nelson tähdensi edelleen kirkon koko nimen käyttämisen tärkeyttä. Lisäksi hän ilmoitti uudistuneesta keskittymisestä evankeliumin opettamiseen ja oppimiseen kotona julistaen, että ”nyt on aika kotiin keskittyvälle kirkolle, jota tukee se, mitä tapahtuu seurakuntiemme ja vaarnojemme rakennuksissa”. Tämä kotiin keskittyvä, kirkon tukema suunnitelma lyhensi kolmetuntisen sunnuntaiaikataulun kahdeksi tunniksi, ja yksilöille ja perheille esiteltiin uusi oppimisaineisto opiskeltavaksi kotona. Konferenssin päätteeksi presidentti Nelson ilmoitti 12 uudesta temppelistä – suurin määrä temppeleitä, mitä on koskaan ilmoitettu yhdellä kertaa.

Profeettana presidentti Nelson näytti meille, mitä tarkoittaa se, että tavoittelee Herran tahtoa ja nopeasti toimii saamansa ilmoituksen pohjalta, ja hän kannusti kaikkia kirkon jäseniä tekemään samoin:

”Kehotan teitä venymään tämänhetkisessä hengellisessä kyvyssänne saada henkilökohtaista ilmoitusta. – –

On niin paljon enemmän, mitä Isänne taivaassa haluaa teidän tietävän. – –

Lupaan, että kun olette edelleen kuuliaisia, – – teille annetaan etsimäänne tietoa ja ymmärrystä. Te pääsette osallisiksi jokaisesta Herran teitä varten varaamasta siunauksesta – jopa ihmeistä.”

Ensimmäisessä konferenssipuheessaan apostolina vanhin Nelson viittasi temppelissä tekemiinsä liittoihin ja sanoi: ”Vahvistan tuon lupauksen, että annan kaiken, mitä minulla on, Jumalan valtakunnan rakentamiseen maan päälle. Ottaessani vastaan tämän kutsun tietäen, että tulen saamaan haasteita, tehtäviä ja avaimia ja että myös koettelemuksia on oleva, omistan sille pyrkimykseni, voimani ja kaikkeni.”

Vuosia myöhemmin, kaksi päivää sen jälkeen kun presidentti Nelson oli erotettu profeetan tehtävään, hän antoi samanlaisen lupauksen sanoen: ”Vakuutan olevani omistautunut Jumalalle, iankaikkiselle Isällemme, ja Hänen Pojalleen Jeesukselle Kristukselle. Tunnen Heidät, rakastan Heitä ja lupaan palvella Heitä – ja teitä – elämäni jokaisena jäljellä olevana hetkenä.”

Presidentti Nelson piti tämän pyhän lupauksen loppuun asti. Kaikille, jotka tunsivat hänet tai kuulivat hänen puhuvan, oli selvää hänen olevan täysin varma siitä, että kuuliaisuus Herralle takaa Herran siunaukset. Presidentti Nelson piti todella esimerkillisesti liittonsa. Hän piti liittonsa täsmällisesti.

Presidentti Nelson sanoi kerran yleiskonferenssissa: ”Kun kuljette Herran vanhurskauden tietä, teitä siunataan, niin että pysytte Hänen hyvyydessään ja olette valona ja pelastajina Hänen kansalleen.”

Presidentti Russell M. Nelsonin elämä on ollut ja tulee edelleenkin olemaan sellaisena valona.