Sanoma maistui hyvältä

Vaikka minut oli kastettu lapsena yhteen kirkkoon ja kävin lapsuudessani silloin tällöin toisessa, uskonto ei ollut koskaan todella iso osa elämääni. Kun tulin vanhemmaksi, perheeni muutti monta kertaa ja lakkasimme käymästä kirkossa. Uskoin Jumalaan, mutta en ajatellut Häntä tai uskontoa kovinkaan usein.

Se kaikki muuttui vuonna 2006, kun olin 14-vuotias. Setäni Billy kuoli, vaikka hän oli vielä reilusti alle 40-vuotias. Hänen ennenaikainen kuolemansa sai minut ymmärtämään, kuinka paljon rakastin häntä, ja herätti minussa sisäisen kyselynhalun. Minne hän meni kuoltuaan? Elikö hän edelleen ja oliko hänellä tulevaisuus? Mitä tapahtuisi hänen lapsilleen ja muille perheenjäsenille, jotka jäivät jälkeen? Mikä oli hänen elämänsä merkitys? Mikä oli minun elämäni merkitys?

Nämä ajatukset pyörivät mielessäni usean seuraavan kuukauden ajan. Kun äitini, kolme nuorempaa sisarustani ja minä olimme eräänä syyskuun iltana vuonna 2007 tulossa ulos herkkukaupasta kotikaupungissamme Haverhillissä Massachusettsin osavaltiossa Yhdysvalloissa, istahdimme hetkeksi penkille. Luoksemme tuli kaksi mustiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja solmioihin pukeutunutta nuorta miestä. Toinen heistä sanoi: ”Tiedän, että voi tuntua vähän omituiselta jutella kahdelle ihmiselle, joita ei tunne, mutta voisimmeko kertoa teille erään sanoman?”

Se sopi meille. Tiesin, että he aikoivat puhua meille uskonnosta, ja minuun teki vaikutuksen se, etteivät he vain työntäneet meille korttia tai lehtistä ja kävelleet tiehensä. Sen sijaan nämä nuoret miehet vaikuttivat aidosti kiinnostuneilta meistä ja innostuneilta sanomastaan. Sanomansa päätteeksi he kysyivät, voisivatko he tulla käymään luonamme. Äitini suostui siihen ja sopi ajan, joten häntä minun on kiittäminen elämässäni tapahtuneesta suuresta myönteisestä muutoksesta.

Me aloimme opiskella evankeliumia. Vähän ajan kuluttua äiti alkoi käyttää aikaansa muihin asioihin eikä enää jatkanut tapaamisia lähetyssaarnaajien kanssa, mutta minä jatkoin.

Löysimme helposti yhteisen sävelen vanhin Kelseyn ja vanhin Hancockin kanssa. Osasyy siihen oli kenties se, etteivät he olleet paljon minua vanhempia. Tunsin saavani paljon rakkautta heiltä, ja samaa tunsin heitä kohtaan. Pian sain tuota samaa rakkautta seurakunnan jäseniltä ja muilta nuorilta vaarnassamme.

Lähetyssaarnaajat selittivät minulle pelastussuunnitelman, joka vastasi kysymyksiin, joita minulla oli sedästäni ja oman elämäni tarkoituksesta. Vanhimmat tutustuttivat minut myös Mormonin kirjaan. Muistan lukeneeni Alman kirjan luvusta 32 uskon siemenen kasvamisesta ja siitä, miten se maistui hyvältä (ks. jae 28). Se kuvasi täsmälleen sitä, miltä Mormonin kirja minusta tuntui. Se, mitä luin ja mitä lähetyssaarnaajat minulle opettivat, kuulosti todelta, tuntui oikealta ja maistui hyvältä.

Äitini kiusoitteli minua ”erakkorapuvaiheestani”, kuten hän sitä nimitti, koska minulla oli tapana vetäytyä huoneeseeni ja lukea tuntikausia Mormonin kirjaa. Vaikka en tuolloin tunnistanut tunteitani Pyhän Hengen vaikutukseksi, tunsin, että tämä polku oli oikea.

Kysyessään, menisinkö kasteelle, lähetyssaarnaajat kehottivat minua rukoilemaan päätöksestäni. Kun rukoilin tietääkseni, pitäisikö minun liittyä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon, sain hyvin suoran vastauksen. Jopa niin suoran, että se järkytti minua. Ohje oli selkeä: mene kasteelle.

Muistan elävästi päivän, jolloin minut kastettiin – 15. joulukuuta 2007. Kun seisoin kylmässä vedessä vanhin Kelseyn kanssa ja hän nosti kätensä suoraan kulmaan, Henki aivan kuin täytti minut. Se tuntui valtaavan koko olemukseni. Voisin sanoa, että myös hymyni ulottui korvasta korvaan, mutta se kuvaus ei kykene lähimainkaan kuvaamaan, mitä tunsin.

Kasteeni jälkeen tunsin edelleen Hengen. Minä tunsin itseni pyhitetyksi. Minä tiesin, että syntini oli annettu anteeksi. Tunsin taivaallisen Isän hyväksyvän sen, että tämä oli todellakin polku, jota minun piti kulkea.

Kun pieniä epäilyksiä toisinaan herää, palaan tuohon kokemukseen ja muistan, miltä minusta tuntui sinä päivänä. Se, että muistan, mitä silloin tunsin, auttaa minua karkottamaan kaikki epäilykset, joita mahdollisesti kohtaan.

Vaikka emme palaa kasteen vesiin kokemaan uudelleen noita voimakkaita tunteita, me voimme muistaa sen tunteen, kun uudistamme liittomme tekemällä parannuksen ja nauttimalla sakramentin. Joka kerta kun teen parannuksen, voin kokea sen tunteen uudelleen – että minut puhdistetaan ja minua rakastetaan.

Tuon rakkauden tunteminen auttaa minua samastumaan siihen, mitä Joseph Smith opetti: ”Mies, joka on täynnä Jumalan rakkautta, ei tyydy siunaamaan ainoastaan omaa perhettään, vaan vaeltaa halki koko maailman innokkaana siunaamaan koko ihmiskuntaa.”¹ Tieto sielun arvosta auttaa minua innostumaan tilaisuuksista lähteä opettamaan alueellani palvelevien lähetyssaarnaajien kanssa. Odotan myös päivää, jolloin voin palvella kokoaikaisessa lähetystyössä ja kertoa muille, kuinka onnelliseksi Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on minut tehnyt.